Ulkona sataa jälleen lunta ja räntää. Takatalvi yllättää meidät aina yhtä varmasti kuin syksyn ensimmäinen lumisade yllättää autoilijat. Muutaman keväisen päivän jälkeen on vaikea muistaa, että olemme vasta maaliskuussa - onhan lunta tullut joskus vielä juhannuksenakin... Mutta onneksi kevään pelastivat Helsingin Kevätmessut! Siellä unohti tuulen ja tuiskun ja sai huoletta haaveilla tulevasta kesästä. Ja kesämökistä. Ja puutarhasta. Ja viljelypalstasta. Ja...

Kotimatkalla muistiin palautui, ettei itsellä olekaan mökkiä, puutarhaa, viljelypalstaa - eikä puutarhuria. (Messuvieraista päätellen kyse taisi olla keväisestä parisuhdeterapiasta). Parveke saa siis tänä(kin) kesänä toimia kesämökkinä ja viljelypalstana. Se on lasitettu ja melkein huoneen kokoinen, joten sinne saa melkoisen puutarhan pystyyn - ja ihan omin voimin. Parvekepuutarhaakin varten messuilta sai hienoja ideoita. Onneksi on olemassa IKEA ja SPR:n Kontti, joista voi hakea vastaavia ratkaisuja hiukan edullisemmin. Olin muuten jo innoissani ehtinyt avata parvekelasit - ja sain tänään sitten puhdistaa tilan lumesta. Vielä ei sinne kannata taimia ostaa. Jääpähän suunnitteluun ja haaveiluun enemmän aikaa...

Kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti näistä välittyy sama tunnelma kuin messuilla oli. Kiitokset vielä lipuista, Helen ja Vaahteramäki Farming. (Pakko mainostaa tässä MunaEggspressia ja maukkaita Friida-ulkokananmunia - odotamme innolla seuraavaa Espoon jakelukierrosta...)

Kukkaloistoa

Hyvää elämään kuuluvat ystävät. Kuinka monessa ystäväporukassa olemme elämämme aikana? Luokkakaverit, urheiluseura tai joukkue, opiskelukaverit, (armeijakaverit), työkaverit, perheystävät, harrastusporukka… Osa ystävyyksistä säilyy läpi elämän, osa kuihtuu pois matkan varrella - varsinkin suurten elämänmuutosten jälkeen. Näiden muutosten yhteydessä teemme tilinpäätöstä verkostoista, joihin kuulumme. Moni siivoaa Facebookinsa ja uusii osoitekirjansa, joku taas hakee ihan uutta ystäväpiiriä ympärilleen. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa tietyn iän jälkeen – ystävyyksiä voi lopettaa, mutta voiko uusia ystävyyksiä ylipäätään enää solmia?

Koulu- ja opiskeluvuosien jälkeen avioliitto usein luo ihan uuden ystäväpiirin, johon kelpuutetaan kummaltakin puolelta yhteisesti hyväksytyt ystävät. Muiden kanssa täytyy nähdä erikseen. Eron jälkeen puolison kautta tulleet ystävät siirtyvät kahteen leiriin, joista toinen leiri jää kokonaan elämästä pois (kuten joskus osa suvustakin). 

Osa entisistä työkavereista pysyy verkostossa joko somen kautta (ainakin LinkedIn-tasolla) tai jää jopa kiinteänä ryhmänä elämään ja tapaa jatkossakin epäsäännöllisen säännöllisesti. Tällaisia kiinteitä ryhmiä tosin syntyy harvoin. Useimmiten meille jää muutama ystävyyssuhde joistakin väliaikaisista ryhmistä, joihin olemme kuuluneet. Useimmat olosuhteista johtuvat "ystävyydet" jäävät tuttavatasolle tai katoavat kokonaan. Tämän niin usein kokeneena olenkin hämmästynyt nyt uusista ryhmistäni, joita yhdistävät elämänkokemus ja sukupuoli: kaikki ovat naisia. 

Yksi tällainen naisryhmäni alkoi kokoontua pian Suomeen paluuni jälkeen. Yhteistä meille on Istanbul. Olemme kaikki asuneet Turkissa ja osan kanssa olimme läheisiä jo Turkin vuosina, osaan olen tutustunut vasta täällä. Tapaamme yleensä kerran kuussa, useimmiten Helsingin turkkilaisissa ravintoloissa. Meidän on helppo keskustella keskenämme, sillä kaikki ymmärtävät turkkilais-suomalaista elämänmenoa – toisaalta on ikäviä kaikkia ihania asioita Istanbulissa, mutta toisaalta olemme kaikki tehneet päätöksen asua mieluummin täällä ja käydä Turkissa vain vierailulla. Monella on pyhä suomalaisuuden perusta, koti-uskonto-isänmaa, horjunut. Onko koti siellä, mistä passi on vai onko se jossain muualla? Uskonnon kanssa moni on joutunut tekemään kompromissejä (lapset saattavat olla muslimeja tai täysin uskonnottomia). Isänmaa meille on tietysti Suomi, mutta mikä on lastemme aito isänmaa? Monet lapsistamme kokevat jossain vaiheessa identiteettikriisin ja haluavat olla vain suomalaisia tai vain turkkilaisia. Kumpikaan ei ole täysin mahdollista, vaikka muuttaisi nimensä ja kasvaisi kokonaan toisessa maassa...

Toinen tärkeä naisporukkani muotoutui kuntoremontin aikana. Kesäinen viikko Yyterissä ja siihen liittyvä syksyn seurantajakso saivat aikaan uskomattoman yhteishengen, jota nyt pidetään yllä omana ryhmänä puolivuosittaisina kokoontumisajoina eri puolilla maata. Tässä ryhmässä ei ole tärkeätä, alkaako ikä kolmosella vai vitosella, yhteinen sävel löytyy aina ja kaikki ovat jo tarpeeksi nähneet elämää ollakseen välittämättä niistä eroista, joita välillämme tietenkin on. Kaikki saavat olla mukana omana itsenään, eikä mitään roolia tarvitse vetää. Parasta on ryhmän huumorintaju – olemme kaikkien ravintoloitsijoiden kauhu eli pöytä täynnä kalkattavia ja kovaan ääneen nauravia naisia. Maaliskuun tapaaminen Tampereella koostui yöpymisestä Cumulus Koskikadussa, Pyynikin maisemakierroksesta, Pispalan portaiden noususta, kundaliinijoogasta, hyvästä ruoasta Telakalla ja illanvietosta upeiden maisemien Moro Sky Barissa. Klisee voimaannuttaminen pitää tämän ryhmän kohdalla täysin paikkansa. Uutta energiaa tuli taas valtava määrä - yhdessä lyhyessä viikonlopussa, mutta oikeanlaisessa seurassa.

Maslovin mukaan tarve kuulua ryhmään on meidän perustarpeitamme. Yksinasujalla, freelancerilla, työttömällä, eläkeläisellä tai sairauslomalla olevalla ei aina tällaista ryhmää automaattisesti ole olemassa. Joku on löytänyt oman heimonsa verkosta, toiselle sen tuo harrastus, mutta edelleen on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa tai tarvitsevat ystävän tukea. 

Tilinpäätöstä tehdessäni olen huomannut ympärilläni olevan paljonkin hyviä ystäviä. Yhteydenpito on palkitseva taitolaji, eikä siitä puutu keinoja tänä päivänä. Yhteydenpitoon tarvitaan kuitenkin aktiivisuutta ja se taas ei ole aina omasta halusta kiinni. Todelliset ystävät ymmärtävät tämänkin.

Ellei ympärillä kuitenkaan ole lainkaan ystäviä, niin vapaaehtoistyö voi olla myös hyvä keino kokea yhteenkuuluvaisuutta. Vapaaehtoistyö on tulossa muutenkin yhä tärkeämmäksi yhteiskunnassamme. Toimivasta ystäväpiiristä huolimatta olisi meidän kaikkien muidenkin mietittävä, miten hyvän voisi laittaa kiertoon.

Mikä olisi se alue, jolla itsekin alkaisi harrastaa vapaaehtoistyötä?  Intercult Kassandra? Punainen Risti? Onko kenelläkään omia kokemuksia ja suosituksia?

Aurinko paistaa (ja näyttää ikkunoiden pesun olevan ajankohtaista, varma kevään merkki sekin). Tylsä, harmaa talvi alkaa sittenkin väistyä ja on aika valmistautua lyhyeen mutta ihanaan kesään. Keväällä jokainen päivä tuo uusia elämyksiä. Lintubongarit kertovat kilvan huomioistaan (”kuu kiurusta kesään”) ja instagrammiin alkaa ilmestyä ensimmäisiä kuvia krookuksista, ja olipa siellä jopa ensimmäinen leskenlehtikin.

Suuri osa suomalaisista potee kaamosmasennusta, joko sen myöntäen tai kieltäen. Talven yli selvitään seuraamalla matkabloggareiden hohdokasta elämää ja odottamalla GoExpoa. Ensimmäiset golfarit ovat jo testanneet kotimaan kenttiä, vaikka vielä onkin varminta varata matka Belekiin tai Espanjaan. Kesäksi kuntoon –kurssit keräävät osallistujia ja helmikuun jälkeen hiipunut sali-innostus puhkeaa uudelleen kukkaan. Kännykkäkuvaukseen hurahtaneet suomalaiset täyttävät some-kanavat toinen toistaan upeammilla kevätkuvilla.

Kuulun vielä siihen sukupolveen, jolle hienointa olivat ruotsinlaivalla alaikäisenä nautitut ampiaiset ja siniset enkelit sekä vihdoin täysi-ikäisenä ostetut liebfraumilchit ja minttuliköörit. Kriteerinä toimi lähinnä pullon hinta ja alkoholipitoisuus – mitä korkeampi prosentti, sitä parempi ”laatu”. Ääntäminen tuotti ongelmia, sillä siihen aikaan Alkoissa ei kierrelty itse, vaan vuoroa jonotettiin ja tiskin takaa tiukkapipoiset myyjät antoivat pyydetyt juomat. Ranskalaisista viineistä ei osattu edes uneksia saati niiden nimiä lausua. Onneksi saksaa sentään tuli koulussa luettua, joten pelkkään omppuviiniin ei tarvinnut tyytyä. Kuka  muistaa vielä termin pämpätä? Tasting ei todellakaan kuulunut silloin vielä sanavarastoon.

Saksassa opiskeluvuosina asiaan kuuluivat saksalaiset oluet halpoina, kylminä ja kauniin vaahtokukan koristelemina. Viiniteltoissa tuli silloin tällöin laulettua Trink trink Brüderlein trink’iä, mutta viiniä juotiin, ei maisteltu. Raki vei sitten opintojen jälkeen Istanbuliin. Turkissa osattiin nauttia viineistä, tosin korkeista tuontitulleista johtuen vain paikallisista. Onneksi Kavaklidere ja Doluca valmistivat jo siihen aikaan kelpo viinejä. (Nykyään valikoima on laajentunut ja Turkista löytyy todella tasokkaita viinitaloja.) Suhtautuminen juomiseen ja viineihin oli toisenlaista kuin Suomessa. Eron huomasi, kun suomalainen matkatoimistoporukka kauhistui tarjoilijoiden viedessä pois laseja, joissa oli vielä viiniä jäljellä. Järkytys oli molemminpuolinen: tarjoilivat kauhistuivat, kuinka naiset tarrautuivat laseihinsa, vaikka viiniä oli runsaasti tarjolla ja tarjoilijat vain halusivat vaihtaa laseja välillä.  

Suomeen paluun jälkeen kotimaassa oli vihdoin koittanut keskieurooppalainen terassiaika – tai melkein. Tytöt joivat makeaa siideriä ja pojat olutta tai lonkeroa. Myöhemmin lonkerosta (jota ei tunnettu vielä muualla maailmassa) tuli tyttöjenkin juoma erilaisine maku- ja värivaihtoehtoineen. Pikkuhiljaa naiset siirtyivät kuivaan valkoviiniin – mikä on vieläkin monen ainoa valinta. ”Laatunainen” ei juo olutta ja viskistä pitäviä naisia pidetään outoina tai kaappijuoppoina. Kuiva valkoviini, kiitos on edelleen usein kuultu juomatilaus baaritiskillä.

Viini on arvokas juoma Suomessa, kiitos valtiomme alkoholipolitiikan. Moni järkevä aikuinen menee edelleen ulkomailla sekaisin, kun viiniä saa joka maitokaupasta ja hinta on vain murto-osan rakkaan monopolimme hinnoista. Viinarallia kauhistellaan, mutta kukapa ei kokisi kiusausta tarttua tilaisuuteen viattomalla Tallinnan vierailulla…

Varsinainen innostukseni viiniin lähti itse asiassa innostuksesta Alkoon. Oli hohdokasta tutustua uuteen Alkoon, jossa sai kierrellä vapaasti ja jossa asiantuntevat myyjät osasivat johdatella viinien ihmeelliseen maailmaan. Alkon myyjäksi en sentään itse päässyt, mutta elin vahvasti mukana, kun tyttäreni aloitti uransa Alkossa. Menin vihdoin Haaga-Helian viinikurssille, jossa karismaattinen opettaja Jouko Mykkänen vielä lisätä tuulta purteen. Viinimaailma alkoi avautua ja täysin pistein suoritettu kurssi loi uskoa tulevaisuuteen (tytär tosin preppasi minut kokeeseen). Liityin Alkon Etiketti-klubiin ja tuhlasin omaisuuden viinikursseihin, ennen kuin ymmärsin liittyä koulun viinikerhoon, jossa neljällä eurolla pääsi tutustumaan eri maahantuojien valikoimiin.

Ravintola Käpygrillin markkinoinnissa auttaminen avasi pääsyn Hartwa-Traden tilaisuuksiin ja mukaan päättämään ravintolan viineistä, samoin kuin pääsyn Italian viinien tutustumistilaisuuteen ja nyt viimeksi Winestaten maisteluiltaan Kellohallissa. 

Omana tavoitteenani Winestaten tilaisuudessa oli löytää uusia kuohuviinejä sekä testata Cono Surin luomuviinejä. Tilaisuus toikin muita huippuhetkiä, joista ehdoton kohokohta oli Wine Spectatorilta 100/100 pistettä saanut Dow’s 2007 Vintage Port. (Wine Spectator: "Amazing aromas of lilac, violet, crushed blueberry and mineral that turn to black pepper and spices follow through to a full-bodied, medium-sweet palate, with a long, chewy finish. Evolves to tar and asphalt. Really held back, yet powerful grip slaps you. This is mind-blowing in texture. The greatest Dow ever made. Best after 2022."

Toinen kohokohta oli vuoden 2012 Gerard Bertrand Minervois La Liviniere 'Clos d'Ora' (Languedoc-Roussillon). Pullon hinta pyörii kahden sadan euron paikkeilla, joten kovin helposti sitä ei tulisi itse hankittua. Viinitalo oli itselle uusi tuttavuus, mutta maistiainen antoi syyn tutustua jatkossa talon tarjontaan paremmin.

William Fevren Chablis-viineistä suosikkini oli Domaine Chablis 1er Cru Les Lys 2011. Bisolin helppo Desiderio Jeio Prosecco Valdobbiadene Brut on loistava valinta tyttöjen iltaan, kun taas Crede sopii hieman arvokkaampaan tilaisuuteen. Cono Surin tuotteista Single Vineyard Riesling oli minulle mieluisin, vaikka Bicicletan viehättävää tuoksua ei voikaan vastustaa. Gewürztraminer vaan tuo niin muistoja mieleen. Luomuviineistä en ole vielä löytänyt ehdotonta suosikkiani, mutta Cono Surin Organic Chardonnay menettelee kyllä. 

Alkoholittomat Torresit lienevät autoilijan pelastus, mutta alkoholiton viini ei (vielä) ole se minun juttuni, muutoin kun pakon edessä. Trendit ovat menossa kevyempään ja jopa täysin alkoholittomaan suuntaan, joten niitäkin on testattava. Kyllä se hyvä vielä löytyy…

Illan kruunasi Pommeryn Cuvee Louise 2002, joka sopii niihin aivan erityisiin hetkiin.

Täydet kiitokset vielä Winestatelle hienosti järjestetystä tilaisuudesta, Kellohalli sopi paikaksi erittäin hyvin ja erikoismaistiaiset oli taitavasti valittu. Harmi, että oli pakko jatkaa matkaa ennen Madeiraa…

Huom. Tämä kirjoitus ei ole sponsoroitu ;)

Seuraava askel onkin harrastuksen jatkamiseen sopivan viiniklubin löytäminen. Ehdotuksia?

Yrittäjyys on tänä päivänä monestakin syystä varteenotettava vaihtoehto hankkia toimeentulo. Yritystoiminta on kuitenkin haasteellista, ja tie yrittäjäksi voi olla monenlainen. Lehti, Rope ja Pyykkö jakavat kirjassaan ”Mikä tekee yrittäjästä menestyvän: perusyrittäjästä superyrittäjäksi” yrittäjät synnynnäisiin, ajautuneisiin ja joutuneisiin yrittäjiin. Synnynnäisiä yrittäjiä voidaan tarkastella sen mukaan, ovatko he syntyneet yrittäjiksi esimerkiksi vanhempiensa yritysten perijiksi, vai onko heillä vain ollut sisäinen palo toteuttaa itseään. Osa synnynnäisistä yrittäjistä voi olla syntynyt yrittäjäperheeseen ja vaikka ei jatkaisikaan vanhempiensa yritystä, on kuitenkin tottunut yrittäjän arkeen ja näkee sen luontevimpana työnteon mallina. Näitä synnynnäisiä yrittäjiä on kuitenkin kirjoittajien mukaan vähän.

Monet Suomen yrittäjistä ovat kirjan mukaan ajautuneet yrittäjiksi harrastustoiminnan, puolison tai ystävän, sopivan tilaisuuden tai vaikkapa yritysoston kautta (esimerkiksi toimiva johto siirtyy yrityksen omistajiksi kuten hiljattain Seppälän tapauksessa).

Yrittäjäksi joutuneet ovat valinneet yrittäjyyden lähinnä viimeisenä - vähiten huonona -  vaihtoehtona työttömyyden uhatessa. Tällöin yrittäjyyteen ei ole ollut vetoa, vaan lähinnä työntöä.

Filosofian Akatemian Lauri Järvilehto kertoo kirjassaan ” Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan” myös tapauksista, joissa yrittäjäksi ryhdyttiin, kun olemassa ei ollut sellaista yritystä, jossa yrittäjäksi ryhtynyt olisi halunnut esimerkiksi aatteensa vuoksi työskennellä. Tällöin syntynyt-ajautunut-joutunut –malli ei täysin sovi, koska kyse ei ole ajautumisesta, vaan tietoisesta hakeutumisesta kyseiseen työhön ilman kuitenkaan polttavaa paloa olla yrittäjä. Joutunut-sanakaan ei kuvaa tätä tapausta, kun kyse ei kuitenkaan ole vastentahtoisesta viimeisestä vaihtoehdosta. Järvilehdon tapaiset uuden polven filosofit korostavat intohimon löytämistä tekemiseen, oli se sitten palkkatyötä tai yrittämistä. Se hyödyttää sekä henkilöä itseään että yhteiskuntaa, lisäten Järvilehdon mukaan onnellisuutta, vähentäen burn outeja ja vanhuuden kognitiivisia sairauksia. 

Työelämäkin muuttuu koko ajan  yrittäjämäisemmäksi. Etätyö ja erilaiset projektien suoritusmallit siirtävät yhä enemmän vastuuta työntekijälle. Myös tulos tai ulos –malli on enemmän esillä kuin aikaisemmin, jolloin sitouduttiin pitkäaikaisiin suhteisiin. Omat vanhemmat saattoivat vielä olla jopa 40 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Nykyään tämä on tosi harvinaista – eikä nuori polvi taida pitää sitä enää edes tavoiteltavana, päinvastoin. Elämänlaatuun panostavat nuoret haluavat muutakin sisältöä kuin työnteon, ja uraohjukset taas harkitsevat tarkkaan, kuinka kauan kannattaa olla samassa työpaikassa.  Sitoutumista ei tapahdu enää entiseen tapaan, ei työnantajan eikä työntekijän puolelta.

Suomessa on edelleen liian vähän yrittäjiä. Kuten kirjassa todetaan, lähivuosina yli 80 000 yritystä tarvitsisi jatkajan. Onkin todennäköistä, että moni niistä joutuu lopettamaan jatkajan puuttuessa. Vaikka yritystoimintaa pyritään tukemaan sanoin ja teoin, asenneilmasto yrittäjyyttä kohtaan ei ole vielä tarpeeksi muuttunut. Vaikka yritystoiminnan koulutusta tuodaan kouluihin ja korkeakoulut ovat sisällyttäneet yritystoiminnan kursseja melkein kaikkiin opintoihin, ei monella vielä ole uskallusta hypätä epävarmuuteen. Useimmat tavoittelevat – varsinkin korkeakoulutetut - edelleen turvallista palkkatyötä. Pelko epäonnistumisesta on suuri, ja konkurssia pidetään yhä leimaavana häpeätahrana. On jo melkein klisee sanoa, että Amerikassa konkurssi kuuluu yrittäjän koulutukseen, mutta ainakaan uudelleen yrittämisen kynnys ei siellä ole niin korkealla kuin meillä.  Yrittämisen vähyys johtuu osittain myös yhteiskunnastamme, joka on luonut hyvän ja turvallisen sosiaalisen hyvinvointimallin. Työsuhteessa olemme turvattuja, ja verojen ja jäsenmaksujen ansiosta työttömänä tai sairaana toimeentulomme tulee yhteiskunnan korvauksista. Näin ei ole yrittäjällä. Maissa, missä ei ole näin hyvin toimivaa järjestelmää, ihmisten kynnys toimia yrittäjänä on pienempi: toimeentulo on pakko hankkia jostain ja toisaalta ei ole mitään menetettävääkään.

Olin kerran seminaarissa, jossa käsiteltiin maahanmuuttajien yritystoimintaa Suomessa. Suurimmat yrittäjäryhmät löytyivät venäläisten ja turkkilaisten ja pienimmät somalien keskuudesta. Syiksi esimerkiksi turkkilaisten miesten suureen yrittäjyysprosenttiin esitettiin sekä kulttuuria että olosuhteita. Osa oli saapunut maahan aviopuolisoina ja koska vaimot olivat töissä, miehet eivät saaneet yhteiskunnan tukia. Kynnys yrittämiseen oli matala myös siksi, että Turkissa yrittäjyys on yleistä. Toisaalta turkkilaisen miehen kunnialle on vaikeaa ajatus olla vaimon elätettävänä. Ravintola-ala on monelle maahanmuuttajalle luonnollinen valinta, koska siihen ei Suomessa vaadita koulutusta, vähäiselläkin kielitaidolla voi toiminnan aloittaa – ja kaikki turkkilaiset ovat erittäin kiinnostuneita ruoasta. Joillakin Helsingin turkkilaisista ravintolayrittäjistä on jopa lääkärin tai lakimiehen tutkinto kotimaasta. Niihin ammatteihin pääsy taas Suomessa olisi ollut kovan työn takana ja monet valitsivatkin sitten helpomman ammatin. Somaleilla taas ei seminaariluennoitsijan mukaan ollut vastaavaa yrityskulttuuria kotimaassa, ja toisaalta kynnys lähteä yrittäjäksi oli korkea menetettävien sosiaalietuuksien vuoksi. Tilannetta onkin kritisoitu, ja maahanmuuttajien yritystoimintaa pitäisi erilaisilla tukitoimilla edistää. Maahanmuuttajat työllistyvät vaikeammin ja siksikin yrittäjyys helpottaisi tilannetta. Maahanmuuttajat työllistävät mielellään muita maahanmuuttajia, jolloin vaikutus vielä moninkertaistuisi. Tarvittaisiin kielitaitoisia "yritystoiminnan tulkkeja", jotka varmistaisivat, että maahanmuuttajayrittäjät selviävät byrokratiaviidakossa, joka on joskus suomalaisillekin haasteellinen.

Suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttumassa korkeasti koulutettujenkin kohdalla. Viime vuosien taantuma ja irtisanomisaallot ovat herättäneet koulutetut huomaamaan, kuinka vaikeata on säilyttää työ tai löytää uusi, varsinkin jos sille vielä asettaa korkeita vaatimuksia. Monelle senioritason ammattilaiselle oman itsensä työllistäminen alkaakin olla ainoa realistinen vaihtoehto. Onneksi on olemassa Eezyn kaltaisia välimuotoja toiminnan aloittamiseen. Enää tarvitaan vaan sopivia rahoitusmuotoja varsinaiseen yritystoimintaan siirtymiseen – nykyinen starttiraha ei juuri korkeasti koulutettua ammattilaista innosta.

Itse olen tietyllä tavalla ajautunut yrittäjämäiseen asemaan. Edellisessä kokopäivätyössä oli joustava työnteon malli, kannettava, älypuhelin ja auto riittivät markkinointipäällikön toimistoksi. Tavallaan kyse oli suvun yrityksestä, joten yrittäjähenkisyys oli koko toiminnan ydin. Rakennusalan taantuman myötä ei ollut mitään järkeä pitää henkilökuntaa kokoaikaisissa tylsuhteissa, joten siirryttiin projektikohtaiseen malliin. Olin tehnyt tulkin töitä ja koulutuksia oman työn ohella, joten keikkatyö oli jo tuttua. Rakastan vapautta paikan, aikataulujen ja töiden suhteen. Siksi teen keikkatyötä edelleen. Toimin vuokrakouluttajana, turkin kielen asioimistulkkina, projektipäällikkönä ja teinpä jopa yhden saksalaisten matkatoimistovirkailijoiden lentokenttätransferinkin viime kesänä. Entisille työnantajilleni teen projekteja silloin tällöin. Yrittäjämäistä tilanteessa on se, että palkkatyössäni palkka olisi jatkunut mahdollisen sairausloman ajankin, nyt peruuntuneesta keikasta ei luonnollisestikaan saa korvausta. Laskutan osuuskunnan (Eezy) kautta, joten minulla ei ole varsinaisen yritystoiminnan byrokratiaa. Omassa mallissani myynninkin hoitavat muut tahot. Minä otan keikkoja vastaan siten, miten ne sopivat kalenteriini. Jos se ihannetyöpaikka kuitenkin sattuisi kohdalle, en usko, että minullakaan olisi mitään säännöllistä palkkatyötä vastaan. Realiteetti vain on se, että sellaiseen työpaikkaan riittää hakijoita. Mottoni onkin ”create the life you want to live” eli polku on luotava itse. Tämä pätee niin uraan kuin yksityiselämäänkin. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei pysty huolehtimaan meistä niin kuin aiemmin, joten meidän on tartuttava toimeen. Meidän tulee myös jaksaa kauemmin työelämässä. Siksi tekemisen on oltava mielekästä. Kaikki voivat tehdä kaikkia töitä, mutta jos työssään ei viihdy, se kuluttaa liikaa. Yrittäjyys ja suomalainen sisu on päivitettävä 2000-luvulle (Sisu2015). Etsitään oma kutsumuksemme ja luodaan itse omat ihannetyömme ja -työpaikkamme. Kuulostaako helpolta?