Kuvan tie vie Oitbackan kartanoon Pohjois-Kirkkonummella. Tien päästä löytyy kartanoputiikki Country White, joka on toista vuotta toiminut kartanon arvokkaassa vanhassa tallissa. Rakennus on mielenkiintoinen niin ulkoa kuin sisältäkin vahvoine graniittipylväineen - voiko parempaa ympäristöä yrittäjä Ulla Kumpulainen putiikilleen toivoa.

Ulla perusti ensimmäisen liikkeensä Vantaan Jumboon vuonna 2007, mutta ei ole katunut päivääkään siirrettyään toimintansa vuonna 2011 aitoon kartanomiljööseen Tuomarinkylään. Putiikki toimii vuonna 1790 rakennetussa kivitalossa Tuomarinkylän kartanon yhdessä ulkorakennuksessa. Oitmäen kartanoputiikki avattiin vuonna 2013. Molemmat lifestyleputiikit ovat todella arvoisessaan ympäristössä. 

Kartanoputiikkien tuotevalikoimaan kuuluu pukeutumisesta sisustamiseen merkkejä kuten Lexington, Odd Molly, Rosemunde, Chillnorway, Ewa i Walla, Jeanne D`arc Living, Riviera Maison ja Svanefors. Tuotteita voi ostaa myös Country Whiten sivuilta verkkokaupasta.

Kannattaa käydä vilkaisemassa vaikkapa vaan espresso-kupillisella tunnelmasta nauttimassa. Tämä ole muuten mikään sponsoroitu postaus, vaan kartanoromantiikkaan ja menneen ajan idylleihin hurahtaneen ihailijan aito suositus. Ihailen edelleen elämäntapayrittäjien rohkeutta ja toivon heille menestystä. (Aikaisemmin olen kertonut muun muassa Teekauppa Demmeristä ja sisustusliike Home Bazaarista.) Ehkä minä itsekin vielä jonakin päivänä...

Vinkki: mikäli menette käymään putiikeissa isommalla porukalla ja syysretken päätteeksi tai joululahjaostosten yhteydessä haluatte nauttia kahvilan antimista, niin kannattaa olla yhteydessä joko sähköpostitse [email protected] tai puhelimitse p. 050-5764599, jolloin Ulla voi järjestää juuri teille sopivat suolaiset ja makeat tarjottavat. 

Kuvagalleria (klikkaamalla isommat kuvat)

Yrittäjyys on tänä päivänä monestakin syystä varteenotettava vaihtoehto hankkia toimeentulo. Yritystoiminta on kuitenkin haasteellista, ja tie yrittäjäksi voi olla monenlainen. Lehti, Rope ja Pyykkö jakavat kirjassaan ”Mikä tekee yrittäjästä menestyvän: perusyrittäjästä superyrittäjäksi” yrittäjät synnynnäisiin, ajautuneisiin ja joutuneisiin yrittäjiin. Synnynnäisiä yrittäjiä voidaan tarkastella sen mukaan, ovatko he syntyneet yrittäjiksi esimerkiksi vanhempiensa yritysten perijiksi, vai onko heillä vain ollut sisäinen palo toteuttaa itseään. Osa synnynnäisistä yrittäjistä voi olla syntynyt yrittäjäperheeseen ja vaikka ei jatkaisikaan vanhempiensa yritystä, on kuitenkin tottunut yrittäjän arkeen ja näkee sen luontevimpana työnteon mallina. Näitä synnynnäisiä yrittäjiä on kuitenkin kirjoittajien mukaan vähän.

Monet Suomen yrittäjistä ovat kirjan mukaan ajautuneet yrittäjiksi harrastustoiminnan, puolison tai ystävän, sopivan tilaisuuden tai vaikkapa yritysoston kautta (esimerkiksi toimiva johto siirtyy yrityksen omistajiksi kuten hiljattain Seppälän tapauksessa).

Yrittäjäksi joutuneet ovat valinneet yrittäjyyden lähinnä viimeisenä - vähiten huonona -  vaihtoehtona työttömyyden uhatessa. Tällöin yrittäjyyteen ei ole ollut vetoa, vaan lähinnä työntöä.

Filosofian Akatemian Lauri Järvilehto kertoo kirjassaan ” Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan” myös tapauksista, joissa yrittäjäksi ryhdyttiin, kun olemassa ei ollut sellaista yritystä, jossa yrittäjäksi ryhtynyt olisi halunnut esimerkiksi aatteensa vuoksi työskennellä. Tällöin syntynyt-ajautunut-joutunut –malli ei täysin sovi, koska kyse ei ole ajautumisesta, vaan tietoisesta hakeutumisesta kyseiseen työhön ilman kuitenkaan polttavaa paloa olla yrittäjä. Joutunut-sanakaan ei kuvaa tätä tapausta, kun kyse ei kuitenkaan ole vastentahtoisesta viimeisestä vaihtoehdosta. Järvilehdon tapaiset uuden polven filosofit korostavat intohimon löytämistä tekemiseen, oli se sitten palkkatyötä tai yrittämistä. Se hyödyttää sekä henkilöä itseään että yhteiskuntaa, lisäten Järvilehdon mukaan onnellisuutta, vähentäen burn outeja ja vanhuuden kognitiivisia sairauksia. 

Työelämäkin muuttuu koko ajan  yrittäjämäisemmäksi. Etätyö ja erilaiset projektien suoritusmallit siirtävät yhä enemmän vastuuta työntekijälle. Myös tulos tai ulos –malli on enemmän esillä kuin aikaisemmin, jolloin sitouduttiin pitkäaikaisiin suhteisiin. Omat vanhemmat saattoivat vielä olla jopa 40 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Nykyään tämä on tosi harvinaista – eikä nuori polvi taida pitää sitä enää edes tavoiteltavana, päinvastoin. Elämänlaatuun panostavat nuoret haluavat muutakin sisältöä kuin työnteon, ja uraohjukset taas harkitsevat tarkkaan, kuinka kauan kannattaa olla samassa työpaikassa.  Sitoutumista ei tapahdu enää entiseen tapaan, ei työnantajan eikä työntekijän puolelta.

Suomessa on edelleen liian vähän yrittäjiä. Kuten kirjassa todetaan, lähivuosina yli 80 000 yritystä tarvitsisi jatkajan. Onkin todennäköistä, että moni niistä joutuu lopettamaan jatkajan puuttuessa. Vaikka yritystoimintaa pyritään tukemaan sanoin ja teoin, asenneilmasto yrittäjyyttä kohtaan ei ole vielä tarpeeksi muuttunut. Vaikka yritystoiminnan koulutusta tuodaan kouluihin ja korkeakoulut ovat sisällyttäneet yritystoiminnan kursseja melkein kaikkiin opintoihin, ei monella vielä ole uskallusta hypätä epävarmuuteen. Useimmat tavoittelevat – varsinkin korkeakoulutetut - edelleen turvallista palkkatyötä. Pelko epäonnistumisesta on suuri, ja konkurssia pidetään yhä leimaavana häpeätahrana. On jo melkein klisee sanoa, että Amerikassa konkurssi kuuluu yrittäjän koulutukseen, mutta ainakaan uudelleen yrittämisen kynnys ei siellä ole niin korkealla kuin meillä.  Yrittämisen vähyys johtuu osittain myös yhteiskunnastamme, joka on luonut hyvän ja turvallisen sosiaalisen hyvinvointimallin. Työsuhteessa olemme turvattuja, ja verojen ja jäsenmaksujen ansiosta työttömänä tai sairaana toimeentulomme tulee yhteiskunnan korvauksista. Näin ei ole yrittäjällä. Maissa, missä ei ole näin hyvin toimivaa järjestelmää, ihmisten kynnys toimia yrittäjänä on pienempi: toimeentulo on pakko hankkia jostain ja toisaalta ei ole mitään menetettävääkään.

Olin kerran seminaarissa, jossa käsiteltiin maahanmuuttajien yritystoimintaa Suomessa. Suurimmat yrittäjäryhmät löytyivät venäläisten ja turkkilaisten ja pienimmät somalien keskuudesta. Syiksi esimerkiksi turkkilaisten miesten suureen yrittäjyysprosenttiin esitettiin sekä kulttuuria että olosuhteita. Osa oli saapunut maahan aviopuolisoina ja koska vaimot olivat töissä, miehet eivät saaneet yhteiskunnan tukia. Kynnys yrittämiseen oli matala myös siksi, että Turkissa yrittäjyys on yleistä. Toisaalta turkkilaisen miehen kunnialle on vaikeaa ajatus olla vaimon elätettävänä. Ravintola-ala on monelle maahanmuuttajalle luonnollinen valinta, koska siihen ei Suomessa vaadita koulutusta, vähäiselläkin kielitaidolla voi toiminnan aloittaa – ja kaikki turkkilaiset ovat erittäin kiinnostuneita ruoasta. Joillakin Helsingin turkkilaisista ravintolayrittäjistä on jopa lääkärin tai lakimiehen tutkinto kotimaasta. Niihin ammatteihin pääsy taas Suomessa olisi ollut kovan työn takana ja monet valitsivatkin sitten helpomman ammatin. Somaleilla taas ei seminaariluennoitsijan mukaan ollut vastaavaa yrityskulttuuria kotimaassa, ja toisaalta kynnys lähteä yrittäjäksi oli korkea menetettävien sosiaalietuuksien vuoksi. Tilannetta onkin kritisoitu, ja maahanmuuttajien yritystoimintaa pitäisi erilaisilla tukitoimilla edistää. Maahanmuuttajat työllistyvät vaikeammin ja siksikin yrittäjyys helpottaisi tilannetta. Maahanmuuttajat työllistävät mielellään muita maahanmuuttajia, jolloin vaikutus vielä moninkertaistuisi. Tarvittaisiin kielitaitoisia "yritystoiminnan tulkkeja", jotka varmistaisivat, että maahanmuuttajayrittäjät selviävät byrokratiaviidakossa, joka on joskus suomalaisillekin haasteellinen.

Suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttumassa korkeasti koulutettujenkin kohdalla. Viime vuosien taantuma ja irtisanomisaallot ovat herättäneet koulutetut huomaamaan, kuinka vaikeata on säilyttää työ tai löytää uusi, varsinkin jos sille vielä asettaa korkeita vaatimuksia. Monelle senioritason ammattilaiselle oman itsensä työllistäminen alkaakin olla ainoa realistinen vaihtoehto. Onneksi on olemassa Eezyn kaltaisia välimuotoja toiminnan aloittamiseen. Enää tarvitaan vaan sopivia rahoitusmuotoja varsinaiseen yritystoimintaan siirtymiseen – nykyinen starttiraha ei juuri korkeasti koulutettua ammattilaista innosta.

Itse olen tietyllä tavalla ajautunut yrittäjämäiseen asemaan. Edellisessä kokopäivätyössä oli joustava työnteon malli, kannettava, älypuhelin ja auto riittivät markkinointipäällikön toimistoksi. Tavallaan kyse oli suvun yrityksestä, joten yrittäjähenkisyys oli koko toiminnan ydin. Rakennusalan taantuman myötä ei ollut mitään järkeä pitää henkilökuntaa kokoaikaisissa tylsuhteissa, joten siirryttiin projektikohtaiseen malliin. Olin tehnyt tulkin töitä ja koulutuksia oman työn ohella, joten keikkatyö oli jo tuttua. Rakastan vapautta paikan, aikataulujen ja töiden suhteen. Siksi teen keikkatyötä edelleen. Toimin vuokrakouluttajana, turkin kielen asioimistulkkina, projektipäällikkönä ja teinpä jopa yhden saksalaisten matkatoimistovirkailijoiden lentokenttätransferinkin viime kesänä. Entisille työnantajilleni teen projekteja silloin tällöin. Yrittäjämäistä tilanteessa on se, että palkkatyössäni palkka olisi jatkunut mahdollisen sairausloman ajankin, nyt peruuntuneesta keikasta ei luonnollisestikaan saa korvausta. Laskutan osuuskunnan (Eezy) kautta, joten minulla ei ole varsinaisen yritystoiminnan byrokratiaa. Omassa mallissani myynninkin hoitavat muut tahot. Minä otan keikkoja vastaan siten, miten ne sopivat kalenteriini. Jos se ihannetyöpaikka kuitenkin sattuisi kohdalle, en usko, että minullakaan olisi mitään säännöllistä palkkatyötä vastaan. Realiteetti vain on se, että sellaiseen työpaikkaan riittää hakijoita. Mottoni onkin ”create the life you want to live” eli polku on luotava itse. Tämä pätee niin uraan kuin yksityiselämäänkin. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei pysty huolehtimaan meistä niin kuin aiemmin, joten meidän on tartuttava toimeen. Meidän tulee myös jaksaa kauemmin työelämässä. Siksi tekemisen on oltava mielekästä. Kaikki voivat tehdä kaikkia töitä, mutta jos työssään ei viihdy, se kuluttaa liikaa. Yrittäjyys ja suomalainen sisu on päivitettävä 2000-luvulle (Sisu2015). Etsitään oma kutsumuksemme ja luodaan itse omat ihannetyömme ja -työpaikkamme. Kuulostaako helpolta? 

This blog post is about a talented painter and textile artist Seija Floderus - only in Finnish, about her in English here.

Haluan tänään esitellä blogissani hyvän ystäväni, lahjakkaan taiteilijan Seija Floderuksen. Hänellä on ollut uskomattoman värikkäät vaiheet Tuupovaarasta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja viimein takaisin Suomeen. Kasvatettuaan nelilapsisen perheensä amerikkalaisen kotiäidin tapaan (kaikki ovat nyt menestyneitä, hyvin koulutettuja ja perheellisiä) hän sai vihdoin mahdollisuuden toteuttaa haaveensa ja opiskella taidetta. Hän pääsi opiskelemaan arvostettuihin oppilaitoksiin kuten Rhode Island School of Designiin ja University of Massaschusetts’iin ja sai vuonna 1997 tutkinnon Master of Fine Arts, major Fiber Arts. 

Seijan taideteokset koostuvat kupariloimeen kudotusta silkistä, puuvillasta ja pellavasta. Kuviot syntyvät merilasista, ja aivan viime aikoina hän on alkanut käyttää jopa optisia valokuituja töissään. Seija tekee myös öljyvärimaalauksia ja ikoneita.

Yhdysvalloissa hänellä oli hienosti alkanut ura, kun hän päätti palata juurilleen kotimaahan ja keskittyä vain ja ainoastaan taiteeseen. Yhdysvalloissa hän oli haluttu opettaja ja piti säännöllisesti kursseja eri oppilaitoksissa. Hänellä oli lukuisia näyttelyitä ja hänen töitään ostettiin erittäin hyvillä hinnoilla yksityiskokoelmien lisäksi sairaaloihin ja yritysten pääkonttoreihin (mm..  Women Breast Cancer Center, Providence, RI, Bank of Rhode Island, Head Quarters, Providence, RI ja Chrysler Corporation, Miami).

Itsekin 17 vuoden jälkeen Suomeen palanneena tiedän, kuinka kulttuurishokki voi joskus olla paluumuuttajalle pahempi kuin aivan uuteen kulttuuriin tulevalle. Kotimaa on muuttunut, mutta sinulla on vielä kuva siitä vanhasta "ruusuisesta" koto-Suomesta. Byrokratia on kangistunut, kieleen on tullut uusia sanoja ja käsitteitä, työelämä on muuttunut ja ystäväverkostoa pitää alkaa rakentaa aivan alusta. Mutta toisaalta myös edistystä on tapahtunut: autokatsastuksessa tarjotaan kahvia, kirjastotädit kysyvät, voivatko olla avuksi, kaupan kassalla istuu tatuoituja ihmisiä ja baarissa tarjoilijalla on enemmän lävistyksiä kuin tukkaa. Ympäristökään ei ymmärrä, että sinulla saattaa olla suuri aukko kollektiivisessa muistissa. (Muistan itse hämmästelleeni ja kysyneeni, ketä Viljoa tarkoitettiin, kun kollega uudella työpaikalla lohkaisi ”Onks Viljoo näkyny”. Koko yhteisö kääntyi katsomaan silmät pyöreinä. No, jos oli ollut pois 80-luvun, niin eiköhän se selitä paljon.)

Seijan alkukaan ei ollut helppo Suomessa. Taidepiireissä ei ollut ketään tuttua. Amerikassa hankittua koulutusta ei arvostettu täällä yhtä paljon kuin Suomen taidekentän hyväksymiä kotimaisia tutkintoja.  USA:ssa arvostettu taiteilija jatkoikin kouluttamista Yhdysvalloissa muutaman vuosittaisen kurssin verran, kunnes vihdoin pääsi Kauniaisten Petraan kouluttamaan. Tuntemattomuus kotimaisissa taidepiireissä ei avittanut omaa studio/näyttelytilaa Pikku-Huopalahdessa, joten siitäkin piti luopua kannattamattomana. Taiteilijat eivät ole parhaita omassa markkinoinnissaan varsinkaan Suomessa, jossa suhdetoimintaa ja itsensä mainostamista karsastetaan. Taidepiirit ovat niin sisäänlämpiäviä, ettei esimerkiksi apurahan saamisesta kannata edes haaveilla.

Nyt on onneksi Suomessakin huomattu, että taiteilijat tarvitsevat tukea omassa markkinoinnissaan. Apurahat vähenevät ja hakijat lisääntyvät, eli etteivät taiteilijat jäisi kortistoon, heille täytyy opettaa markkinointia. Haaga-Helian kulttuuriyrittäjyys on ollut loistava hanke. Toivottavasti siihen tulee jatkoa, koska asia ei vielä korjaannu muutamalla PowerPoint-esityksellä. Lisää workshoppeja, käytännön toimia ja rahoitusta! Itsekin olen mukana tällaisissa hankkeissa ja Tuuli Digital Marketingin kautta autamme taiteilijoita tuomaan itsensä esille myös verkossa. 

Samalla meidän pitäisi kuitenkin kannustaa myös tavallisia suomalaisia innostumaan aidosta taiteesta kodeissaan nykyisten ikea- ja askotaulujen sijaan. Kalliiden galleriapaikkojen sijasta tarvitaan enemmän edullisia pop-up-näyttelyitä ja verkkokauppaa. Taiteen pelastamiseksikin tulisi nyt Suomessa kääriä hihat. Pelkästään opiskelupaikkoja karsimalla tilannetta ei korjata, päinvastoin, saatamme menettää monia tulevaisuuden lupauksia. Taide on tärkeä osa kulttuuriamme ja sen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin on todettu useasti. Työhyvinvointihankkeisiin satsataan tällä hetkellä ja taiteilijoilla olisi sille sektorille paljon annettavaa (pingWork Goes Happy!)

Seija ja Tuuli Digital Marketing osallistuivat Haaga-Helian Kulttuuriyrittäjyys-hankkeeseen 2014. Seija antaa myös reikihoitoja ja järjestää taidekursseja (kuten ikonimaalauskurssin Venetsiassa 2007). Tällä hetkellä hän työstää elämänkertaansa ja hakee rahoitusta sen julkaisemiseen. Hän etsii myös sopivaa näyttelytilaa tekstiilitöilleen sekä isoille maalauksilleen.
Yhteystiedot: Seija Floderus
www.instagram.com/seijafloderus

Katso myösMinna Kilpeläisen dokumentti Ikonimaalauskurssilta Venetsiasta
"Pyhät ja parantavat kuvat" (2009). 

Suutarin lapsellako ei ole kenkiä? Kuinka vakuuttaa somestrategistina, jos oma digitaalinen jalanjälki verkossa ei ole katu-uskottava?

Onko siirtyminen opettajan roolista konsultin rooliin sitä, että on elettävä niin kuin opettaa? Opettajan osaamista ei liiketalouden perustutkinnon kohdalla kyseenalaisteta, riittää, kun osaa opettaa opiskelijat tekemään asioita verkossa. Mutta kun haluaa laajentaa työkenttäänsä yritysmaailman puolella, tarvitaankin jo näyttöjä. Niin, voihan sitä aina näyttää muille tehtyjä projekteja, mutta eikö oma näkyvyys ole se tärkein käyntikortti? Markkinoinnin ammattilaisena pitäisi sentään tietää brändäyksen merkitys, eli olisiko syytä laittaa ensin oma kotipesä kuntoon?

Tietysti "konsultti" aloittaa aina kaverin brändäyksestä - meille suomalaisille on vaan niin paljon helpompaa kehua kaveria kuin nousta itse jalustalle. Mutta aika on ajanut liian vaatimattomuuden ohi. Nuoriso tulee kovaa vauhtia työelämään ihan erilaisella itsetunnolla, millä minun sukupolveni on varustettu. 
Näitä asioita halusimme pohtia konsulttikollegan kanssa, ja aloitimme reippaasti virtuaalisen minämme luomisen. Aloitimme kollegasta ja hänen uudesta yrityksestään ja pääsimmekin jo hyvin eteenpäin, kunnes aivot tarvitsivat uutta virikettä. Sielu tarvitsee myös ravintoa (ja mieli kakkua), joten suunnistimme Saunalahteen Cafe Bastvikiin. 

Bastvik - vanha, kunnostettu kartano, joka on vain joka kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna avoinna - on ensikertalaiselle mahtava kokemus, unelmien täyttymys... Vanhan kartanoromantiikan ystävälle kylmä businessmaailma siirtyi kauas kaukaisuuteen, ja rauha ja levollisuus valtasivat mielen. Uusia ideoita alkoi syntyä ja jälleen kerran oli todettava, että kunnon aivoriihi - brainstorming - tarvitsee onnistuakseen ympäristönvaihdosta, uusia virikkeitä, kauneutta, hyvää oloa (eli porkkanakakkua) ja avointa mieltä. 

Uusi elämämme alkoi siitä - Create the Life You Want to Live!