Minua on aina pelottanut kuvata ihmisiä, varsinkin kadulla. Miksi se on niin vaikeaa? Kuitenkin katukuvaus olisi niin mielenkiintoista!  Ihailen kuvaajia, jotka löytävät niitä arkipäivän helmiä ihan tavallisesta kaupunkiympäristöstä. Kun katson omaa kuvavirtaani instassa, häpeän. Tylsää maisemaa tai tylsiä rakennuksia, kuollutta kuvaa.

Päätin tänä kesänä, että teen asialle jotain. Tilaisuus tuli, kun Valokuvataiteen museo ilmoitti katuvalokuvauskierroksista. Ilmoittauduin Jaana Rinteen kierrokselle 27. heinäkuuta 2021. Jaana on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kuvaaja, jonka kierroksella oli tarkoitus tarkastella naisen katsetta katuvalokuvauksessa.

En ollut aiemmin pohtinut tätä puolta kuvauksessa. Onko naisen katse erilainen? Itse luulin olevani neutraali, mutta kun jälkeenpäin tarkastelin kuviani, kyllä ne useimmiten kohdistuivat huomiota kiinnittäviin naisiin. Mutta huomio ei ollut miesmäistä huomiota, vaan ehkä hieman kateellista katsetta siitä, että joku uskaltautuu erottautua joukosta. Hattuja, tatuointeja, rohkeata omaa tyyliä. Jos Jaana Rinne sanoo olevansa "every woman I photograph", niin minä taidan haluta olla sellainen nainen, jota kuvaan...

Kierroksella saimme myös tehtäviä. Ensimmäinen (lämmittely)tehtävä oli ottaa kontakti johonkin ihmiseen auringonkukan avulla. Tietenkin luovuus oli sallittua, eli kukan saattoi hyödyntää toisellakin tavalla. Itse kuvasin kolme kuvaa. Ensimmäisessä kuvassa kukka oli kahden tyylikkään city-ystävän käsissä. Julkaisulupakin tuli suullisesti, eivätkä naiset halunneet kuvaa itselleen ("meistä on jo niin paljon yhteiskuvia"). Toiseen kuvaan löysin viehättävän hatun ja sen alta ujosti hymyilevän naisen. Hän ainakin ilahtui huomiosta. Kolmannen kuvan otin yksinäisestä auringonkukasta oliivipuun juurella.

Seuraavassa tehtävässä tuli tarkastella naista ajatuksella "I am every woman I photograph". Tehtävä olikin vaikea. En löytänyt mieleistäni, mutta yksi kuva puhutteli minua erityisesti. Vanhempi nainen käveli ylväästi kävelykepin kanssa. Koska minullakin on kävelyvaikeuksia, haluaisin pystyä yhtä ylväästi kantamaan tämän rikkinäisen kroppani... Toisessa kuvassa tuuli paljastaa naisen polven takana olevan tatuoinnin. Naisen käsivarsi on myös täynnä tatuointeja. Minullakin on tatuointi (tai oikeastaan puolikas, jäi aikoinaan kesken), mutta yritän aina piilottaa sen. Kolmas tähän tehtävään liittyvä kuvani oli puhelimeen puhuva, hyvin hoikka mustiin pukeutunut nainen. Jälleen toivekuva?

Matkalla seuraavaan kohteeseen ottamaan wellfietä (selfien, jota ei muokata somen "vaatimaan" tyyliin, vaan joka olisi oikeasti minä ja joka voimaannuttaisi) kuvasin ryhmäämme ja muutamia minua kiinnostaneita kohtia reitin varrella.

Wellfie olikin haasteellinen tehtävä. Mietin, saisinko vangittua heijastuksen näyteikkunasta, mutta päädyin kuitenkin tekemään kaksoisvalotuksen kännykällä (siis Snapseedin avulla). Jääköön se nyt tässä näyttämättä (kuten en näyttänyt ryhmällekään), mutta otin siitä itselleni kotitehtävän: minkälainen olisi minun wellfieni? Oli kuitenkin hienoa, kuinka rohkeasti kaikki jakoivat omia kuviaan.

Matkalla kohti viimeistä tehtävää - lokkien kuvaamista Kauppatorilla - sain pari kiinnostavaa kohtausta talteen, nimittäin nuorten tyttöjen kujeilun, teinipoikien kolttosen (jonka varsinaista tapahtumaa en ehtinyt vangita; rikkoivat lasia katuun ja karkasivat) ja korona-ajan nyrkkitervehdyksen.
​

Espalla riitti väkeä. Kaikki olivat varmaan tietoisia, että helteet loppuvat ja että sadetta saataisiin seuraavina päivinä enemmän kuin tarpeeksi. Kiire nauttia vielä auringosta...

Jaana Rinne kertoi vielä omasta kuvaamisestaan ja siitä, kuinka nykyisillä kännyköillä saa vähintään yhtä hyviä kuvia kuin digikameroilla. Hän on aloittanut kuvaamisen vasta muutama vuosi sitten ja kuvaa pääasiassa kännykällään. Katukuvaus ei ole välinelaji, kuvan sisältö on tärkeämpi kuin laite, millä se on otettu. Valokuvaajan katse...

Jaanan instagram

​Herkullisia lokkikuvia oli nyt vaikea kalastaa, kun toriaika oli ohi ja Staran autot olivat jo puhdistaneet jätteet kiveyksen pinnasta.

Vaikka paikat väsyivät ja oli kiire noutamaan autoa, niin päällimmäiseksi jäi kiitollisuus retkestä! Se oli hyvin järjestetty, Jaana Rinne mielenkiintoinen opas ja ryhmä todella mukava. Tällaista lisää ja ehkä minustakin vielä tulee oikea katuvalokuvaaja! Tosin ensi kerralla lähden mukaan pienemmällä kameralla...

#valokuvamuseophotowalk


Valokuvataiteen museon kurssit

Vaikka Tuomarinkylän kartano sijaitsee vain vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingin keskustasta, niin siellä voi siirtyä todella aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Se on täydellinen maaseudun ja kartanoelämän idylli, jonka upea vanha puisto, kauniit luontopolut, vehreät maisemat, ratsastuskoulu, vaate- ja sisustusliikkeet Country White ja BYPIAS sekä tasokas Dumari-ravintola houkuttelevine terasseineen tekevät siitä mielenkiintoisen kohteen kaupungin kiireeseen kyllästyneelle.

Kartanon päärakennus on tehty kivestä 1790-luvulla ajan kustavilaiseen tyyliin. Nykyään tilan omistaa Helsingin kaupunki. Kaupunginmuseo toimi siellä vuodesta 1962 vuoteen 2013.  Sinänsä harmi, että kaupungin taloustilanne ei mahdollistanut enää museotoimíntaa Tuomarinkylässä (toiminta keskittyy nykyään Senaatintorin tiloihin). Jotain elämää - Dumarin ja ratsastuksen lisäksi - tänne pitäisi saada.

Alue on Museoviraston määrittelyn mukaan valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristo (RKU).


Näin historiasta, maaseudusta sekä kartanoista kiinnostuneelle Tuomarinkylän kartano on erittäin suositeltava käyntikohde.

Klikkaa isommaksi)

The wonderful Winter Garden in Helsinki, Finland - worth visiting...
12.6.-4.9.2016 Yayoi Kusama - Narcissus Garden