Olen edesmenneiden isäni Unto Tervon ja isoäitini Toini Eerolan tapaan vanhojen talojen ja kartanoiden lumoissa. Isoäitini oli viettänyt lapsuutensa isosiskonsa kartanossa ja oli saanut sieltä innoituksensa kartanokulttuuriin ja erityisesti puutarhanhoitoon. Siirtyessään sotavuosien jälkeen ison talon emännäksi Kalvolaan hän toi tullessaan puutarhamallin, jonka erikoisia kukkia ja kasveja naapurit ihmettelivät - ja lopulta alkoivat itsekin kasvattaa. (Isoäidin ("Suurmummin") ja minun yhteisistä seikkailuista myöhemmin lisää). Isäni taas oli historiasta kiinnostunut, eikä arkaillut ajaa vanhojen talojen pihaan kyselemään - äitini kauhuksi - talojen historiasta.

Olen kamerani kanssa kierrellyt pitkin Espoota ja Kirkkonummea miettien monien näkemieni kohteiden aikaisempia vaiheita. Kaikista ei ole perinteisellä google-haulla löytynyt paljonkaan tietoa. Onneksi on Helmet, Finna ja Espoon kaupunginmuseo!

Espoossa ja Kirkkonummella on paljon näitä historiallisia paikkoja, taloja ja kartanoita, joiden säilymistä niin kovasti toivon. Osa rakennuksista on yksityisomistuksessa ja uskonkin, että niihin panostetaan. Entä sitten kaupungin/kunnan omistamat kiinteistöt, joiden kunnostamiseen ei ole resursseja? Miten niiden tulevaisuus taataan? Yksityisomaisuuteen päätyminen on tietysti yksi ratkaisu, mutta silloin me historian harrastajat emme pääse enää käymään ja kuvaamaan niissä. Mikä taho pystyisi kunnostamaan vaikkapa Åminnen kartanon yhteiseen käyttöön? Voisihan siinä olla asuntojakin, kunhan alakerrassa olisi kahvila tai galleria. Usein näiden rakennusten pihat ja puistot ovat täysin villiintyneitä. Kuinka upeita niistä saisikaan oikeissa käsissä!

Tavoitteenani on kerätä juttusarjaan kuvia ihailemistani paikoista ennen ja nyt -kuvien kera. Joitakin kohteita olen kuvannut jo useamman kerran, ja jatkan edelleen. Finnasta ja Espoon kaupunginmuseolta saan lisää kuvia. Ehkäpä tästä projektista syntyy vielä kuvakirja?

Olen innolla tutustunut Espoon kaupunginmuseon ja Finnan kokoelmiin sekä lainannut kirjastosta monta eri teosta. Tässä mieluisimmat:

• Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema (Espoon kaupunginmuseo, Erkki Härö)
• Signe Brander Suomen kartanoissa (SKS, toim. Irma Lounetvuori & Sirkku Dölle)
• Maatilojen Espoo (Espoon perinneseura)
• Oivalluksia Espoosta vuosien varrelta (Espoon perinneseura, Mauritz Hellström)
• Kuninkaantie Espoossa (Espoon kaupunki, Itkonen-Kirvenniemi-Hämeri)
• Kuninkaantie - Kungsvägen
• Herrgårdar och Rusthåll i Helsingforstrakten (Schildts, Bo Lönnqvist, 2009)
• Gods och Herresäten i Finland (Ragna Ahlbäck, 1946)
• Suomalainen kulttuurimaisema (Tammi, Tapio Heikkilä, 2000)
• Kirkkonummen rakennuskulttuuri (Sigbritt Backman)
• Aurora Karamzinin ja Träskändan kartanon tarina (Espoon perinneseura, Kivimäki-Uotila, 2016)
• Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide - (kuvat Taneli Eskola, 2001)

Suosikkialueitani Espoossa ovat Järvikylä (Träskby), Kurttila, Kauklahti, Träskända, Glims ja Finns. Kirkkonummea vasta tutkin tarkemmin, mutta nyt jo vanhat kartanot Navala ja Eerikinkartano ovat päässeet listalleni.

​Matka jatkuu, ja lisätiedot tuovat varmaan taas uusia kohteita tulevaan sarjaani!

​

Minua on aina pelottanut kuvata ihmisiä, varsinkin kadulla. Miksi se on niin vaikeaa? Kuitenkin katukuvaus olisi niin mielenkiintoista!  Ihailen kuvaajia, jotka löytävät niitä arkipäivän helmiä ihan tavallisesta kaupunkiympäristöstä. Kun katson omaa kuvavirtaani instassa, häpeän. Tylsää maisemaa tai tylsiä rakennuksia, kuollutta kuvaa.

Päätin tänä kesänä, että teen asialle jotain. Tilaisuus tuli, kun Valokuvataiteen museo ilmoitti katuvalokuvauskierroksista. Ilmoittauduin Jaana Rinteen kierrokselle 27. heinäkuuta 2021. Jaana on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kuvaaja, jonka kierroksella oli tarkoitus tarkastella naisen katsetta katuvalokuvauksessa.

En ollut aiemmin pohtinut tätä puolta kuvauksessa. Onko naisen katse erilainen? Itse luulin olevani neutraali, mutta kun jälkeenpäin tarkastelin kuviani, kyllä ne useimmiten kohdistuivat huomiota kiinnittäviin naisiin. Mutta huomio ei ollut miesmäistä huomiota, vaan ehkä hieman kateellista katsetta siitä, että joku uskaltautuu erottautua joukosta. Hattuja, tatuointeja, rohkeata omaa tyyliä. Jos Jaana Rinne sanoo olevansa "every woman I photograph", niin minä taidan haluta olla sellainen nainen, jota kuvaan...

Kierroksella saimme myös tehtäviä. Ensimmäinen (lämmittely)tehtävä oli ottaa kontakti johonkin ihmiseen auringonkukan avulla. Tietenkin luovuus oli sallittua, eli kukan saattoi hyödyntää toisellakin tavalla. Itse kuvasin kolme kuvaa. Ensimmäisessä kuvassa kukka oli kahden tyylikkään city-ystävän käsissä. Julkaisulupakin tuli suullisesti, eivätkä naiset halunneet kuvaa itselleen ("meistä on jo niin paljon yhteiskuvia"). Toiseen kuvaan löysin viehättävän hatun ja sen alta ujosti hymyilevän naisen. Hän ainakin ilahtui huomiosta. Kolmannen kuvan otin yksinäisestä auringonkukasta oliivipuun juurella.

Seuraavassa tehtävässä tuli tarkastella naista ajatuksella "I am every woman I photograph". Tehtävä olikin vaikea. En löytänyt mieleistäni, mutta yksi kuva puhutteli minua erityisesti. Vanhempi nainen käveli ylväästi kävelykepin kanssa. Koska minullakin on kävelyvaikeuksia, haluaisin pystyä yhtä ylväästi kantamaan tämän rikkinäisen kroppani... Toisessa kuvassa tuuli paljastaa naisen polven takana olevan tatuoinnin. Naisen käsivarsi on myös täynnä tatuointeja. Minullakin on tatuointi (tai oikeastaan puolikas, jäi aikoinaan kesken), mutta yritän aina piilottaa sen. Kolmas tähän tehtävään liittyvä kuvani oli puhelimeen puhuva, hyvin hoikka mustiin pukeutunut nainen. Jälleen toivekuva?

Matkalla seuraavaan kohteeseen ottamaan wellfietä (selfien, jota ei muokata somen "vaatimaan" tyyliin, vaan joka olisi oikeasti minä ja joka voimaannuttaisi) kuvasin ryhmäämme ja muutamia minua kiinnostaneita kohtia reitin varrella.

Wellfie olikin haasteellinen tehtävä. Mietin, saisinko vangittua heijastuksen näyteikkunasta, mutta päädyin kuitenkin tekemään kaksoisvalotuksen kännykällä (siis Snapseedin avulla). Jääköön se nyt tässä näyttämättä (kuten en näyttänyt ryhmällekään), mutta otin siitä itselleni kotitehtävän: minkälainen olisi minun wellfieni? Oli kuitenkin hienoa, kuinka rohkeasti kaikki jakoivat omia kuviaan.

Matkalla kohti viimeistä tehtävää - lokkien kuvaamista Kauppatorilla - sain pari kiinnostavaa kohtausta talteen, nimittäin nuorten tyttöjen kujeilun, teinipoikien kolttosen (jonka varsinaista tapahtumaa en ehtinyt vangita; rikkoivat lasia katuun ja karkasivat) ja korona-ajan nyrkkitervehdyksen.
​

Espalla riitti väkeä. Kaikki olivat varmaan tietoisia, että helteet loppuvat ja että sadetta saataisiin seuraavina päivinä enemmän kuin tarpeeksi. Kiire nauttia vielä auringosta...

Jaana Rinne kertoi vielä omasta kuvaamisestaan ja siitä, kuinka nykyisillä kännyköillä saa vähintään yhtä hyviä kuvia kuin digikameroilla. Hän on aloittanut kuvaamisen vasta muutama vuosi sitten ja kuvaa pääasiassa kännykällään. Katukuvaus ei ole välinelaji, kuvan sisältö on tärkeämpi kuin laite, millä se on otettu. Valokuvaajan katse...

Jaanan instagram

​Herkullisia lokkikuvia oli nyt vaikea kalastaa, kun toriaika oli ohi ja Staran autot olivat jo puhdistaneet jätteet kiveyksen pinnasta.

Vaikka paikat väsyivät ja oli kiire noutamaan autoa, niin päällimmäiseksi jäi kiitollisuus retkestä! Se oli hyvin järjestetty, Jaana Rinne mielenkiintoinen opas ja ryhmä todella mukava. Tällaista lisää ja ehkä minustakin vielä tulee oikea katuvalokuvaaja! Tosin ensi kerralla lähden mukaan pienemmällä kameralla...

#valokuvamuseophotowalk


Valokuvataiteen museon kurssit

Kevät vierähti kevättä odotellessa. Kevään sijasta tulikin kesä. Yhden päivän aikana luonto havahtui horroksestaan, ja nyt mennään niin kovaa, ettei kuvaaja pysy perässä... Kirsikankukat peittyvät jo lehtien taakse, valkovuokkokentät loistavat enää vain varjoisissa metsissä. Rentukoita näin tänään ensimmäistä kertaa. Ja tietenkin juuri tämän henkeäsalpaavan vauhdin keskellä kamerani perusputki sanoi sopimuksensa irti! Se toinen (niin, objektiiveja vain kaksi!) on niin raskas, että autolla pitäisi päästä ihan kohteen viereen. Ei kuulosta luontokuvaajan valinnalta. Mutta jalat eivät vielä kanna kunnolla, on pakko tunnustaa tosiasiat.

Meillä on juuri näyttelykin menossa. Keravalla Kuumart ry:n Alli-galleriassa on esillä Seija Floderuksen metallikudonnaisia sekä Päivi Sivosen valokuvataidetta. Muutaman maisemakuvan sain sinne valmisteltua, mutta nyt harmittaa, etten panostanut enemmän. Olin aika varma, ettei näyttelyä pystyttäisi pitämään koronarajoitusten vuoksi. (Selityksen makua?). No, saimme ollakin ensimmäiset, jotka tauon jälkeen toteuttivat näyttelynsä. Lehteenkin päästiin varmaan juuri siksi. 

Mitä tämä kesä tuo tullessaan? Terveyttä? Iloa? Matkoja (vihdoin)? Perheen ja ystävien tapaamista? Töitä ja tuloja taiteesta? Uutta virtaa kuvaamiseen (ja uusia laitteita)? 

Lotto tehty.

Syksy on ollut jälleen kaunis. Ankeata marraskuuta odotellessa olemme saaneet nauttia upeasta ruskasta myös täällä etelässä.

Iloa on löytynyt siis läheltä. Kotipihan pensaista ja lähialueen metsistä on saatu hienoja kuvia talteen. Ensimmäiset pakkasyöt ovat tuoneet väreihin hienoja sävyjä, ja toisaalta sateiset päivät ovat antaneet niihin kiiltäviä efektejä. Pelkkä iPhone on ollut riittävä ottamaan näitä aarteita talteen.

Tässä syksyn aikana on tullut myös mietittyä omaa kuvaamistaan. Mikä on se oma polkuni? Nautin kauniiden asioiden ja paikkojen kuvaamisesta. Ihmisiä haluaisin kuvata, mutta siinä olen vielä arka, pelkään ohjaamista ja mallin vaivaamista (!). Muutama entinen opiskelijakollega miettii samaa, mutta useimmat ovat jo löytäneet oman erikoisalansa. Mikä on se minun erikoisuuteni? Kaunis kuva on miellyttävä, mutta mitä muuta se merkitsee? Ei elämäntyö voi olla pieni huomion hetki instagramissa. Teenko kuvakirjan, keskitynkö bloggaamiseen, teenkö sisustustauluja? Tilaustöitä? Yritänkö tarjota juttuja lehtiin? Matkailu ja puutarha kiinnostavat kuvausmielessä. Rakastan kuvata kauniita kohteita, ja entisenä matkailualan ammattilaisena kaipuu tien (ja pilvien) päälle on kova. Fyysinen kunto ja käynnissä olevat syöpähoidot rajoittavat unelmien toteuttamista vielä, mutta kyse onkin kevään suunnitelmista. Ensimmäinen etappi olisi jo helmikuun matka, jota suunnittelemme tyttären kanssa. Kohde ei ole vielä varmistunut, mutta matkan pitäisi olla testi unelmien toteuttamiselle. Saanko tehtyä jutun? Saanko hyviä kuvia? Saanko "myytyä" tarinan?

Tätä kaikea on tullut mietittyä syksyn ruskaa ihaillessa. Alla oleviin kuviin liittyy siis paljon kysymyksiä, haaveita ja toiveita.

No, hoidetaan tämä syöpä ensin aisoihin. Kyllä elämä kantaa. Life is beautiful.​

Suomalaisilla on tunnetusti luonteva suhde metsään. Metsä rauhoittaa, metsä antaa elantoa, metsä antaa virikkeitä. Metsän terveysvaikutukset saavat tällä hetkellä paljon huomiota myös maailmalla. Time-lehden artikkeli "‘Forest Bathing’ Is Great for Your Health. Here’s How to Do It" saa lukijoita ympäri maailmaa. Artikkelin taustalla on japanilaisen tohtori Qing Li'n kirja  "Forest Bathing: How Trees Can Help You Find Health and Happiness", jossa opastetaan, kuinka puut auttavat meitä onnellisiksi. Vaikka me suomalaiset asian jo tiedämmekin, taidan hankkia kirjan lukeakseni, miten japanilaiset asian näkevät ja perustelevat.

Omaa metsäterapiaa olen nyt saanut harjoittaa Tuusulan puhtaissa metsissä. Valokuvausopinnot ovat jäissä elokuuhun saakka, terveysprojektit ovat toistaiseksi etusijalla. Ehkä metsäkylvyt auttavat, vaikka selkäkipuisen voi olla välillä hankalaa loikkia poluilla olevien juurakoiden (ja käärmeiden!) yli. Mikä ei tapa, se vahvistaa...

Lainakamera auttaa pahimpaan kuvausikävään, ja jotain saalista sentään metsästä tuli saatua (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).
​

Tästä kaikki alkoi. Hullaannuin iPhonesta ja kuvaamisesta juuri kun oli aika päättää, mitä tehdä isona. Markkinointipäällikön työt oli aika jättää nuoremmille, kouluttamiseen ei enää riittänyt intoa, eikä tulkkauksella saanut koottua elantoa.

Pitkän mietintärupeaman aikana minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä, jos ei olisi mitään rajoitteita. Vastaus oli helppo: oppia valokuvaamaan ammattimaisesti, kuvata kaikkea kaunista, hankkia elämyksiä ja matkustella. Seuraava kysymys oli, miksi en sitten tekisi niin. Niinpä.

Halusin kokeilla valokuvauksen maailmaa ja  tutustuin alaan Valokuvataiteen museossa lyhyen jakson ajan. Päätös vain vahvistui, kiitos museon ihanan henkilökunnan, valokuvataiteilija Taneli Eskolan ja iki-ihanan Sofia Mänttärin. Halusin toteuttaa myös taiteellisia intohimojani, joten hain taidepainotteiseen Pekka Halosen akatemiaan kuva-artesaanin opintoihin. Pääsykokeissa olin tietenkin seniori ja nuoret ihmettelivät, miksi "opettajakin" istuutui koehuoneeseen. Pääsin hämmästyksekseni - ja ilokseni- sisään. En ollut koskenut järjestelmäkameraan ennen koulutuksen alkua, eikä siihen tutustuminenkaan ollut helppoa, hyvästä opetuksesta huolimatta. Ikäkö sen teki, vai samanaikaiset muut huolet, en tiedä. Pikkuhiljaa alan oppia ja hyväksyä tosiasian, ettei sitä koskaan tulisi valmiiksi - kokeneetkin kuvaajat haluavat kehittyä koko ajan. (iPhone-kuvani taitavat olla edelleen parempia kuin järkkärillä ottamani.)

Koulutuksessa minulle avautui aivan uusi maailma. Juuri nyt olen suunnittelemassa tulevaisuuttani valokuvauksen varaan. Haluan tehdä taidekuvien lisäksi muun muassa somekuvia ja nettikuvapankkeja yrityksille, kuvia ja juttuja erityisesti lifestyle- ja paikallislehdille sekä tietenkin yksityisille miljöömuotokuvia ja lemmikkikuvauksia. Ihmisten kuvaaminen oli minulle erityisen kynnyksen paikka, mutta nyt olen todella ihastunut siihen. Maaseutu, lifestyle-yrittäjät ja taiteilijat ovat erityisesti lähellä sydäntäni. Taiteessani etsin vielä itseäni ja kokeilen monenlaista. Taidekuviani testaan instagramissa @zineyaart  ja tämän sivustoni kuvablogissa. Instagramissa kuvaussivustoni on @eijatervo_photography ja oma henkilökohtainen kokeilusivustoni on @eijate.

Ehkä joku oli jo ihmetellyt, miksi verkkosivustoni oli yhtäkkiä vaihtunut aivan toisenlaiseksi, eikä blogiin ollut tullut päivityksiä aikoihin. Siksi tämä lyhyt tilannekatsaus.

Haluaisin lopuksi myös rohkaista niitä, jotka ovat tienhaarassa tällä hetkellä - kuunnelkaa sisäistä ääntänne. Intohimosta tai harrastuksesta voi tehdä ammatin. Vaikka se ei aina ole taloudellisesti paras ratkaisu, niin henkinen elämänlaatu voi olla niin paljon parempi, että se kannattaa tehdä.

Morning walk in beautiful Haukilahti marina, Espoo Finland

Hieno aamu ja Haukilahden rannat, voiko parempaa starttia päivälle toivoa. Kamera matkaan ja koiran kanssa lenkille. (Toisaalta koira ja kamera ovat vaarallinen yhdistelmä, kuvat ovat usein tärähtäneitä ja kerran jopa mättäälle toviksi jäänyt kameralaukku lähti omille teilleen - onneksi sentään palautui rehellisen nuorukaisen ansiosta).

Yleensä niin ruuhkaisella rantaraitilla oli vain muutama koiranulkoiluttaja, lenkkeilijä ja aamuvuoroon töihin kiirehtivä kansalainen (lomansa pitänyt tai sitä odottava). Hoitokoira Poko yritti sitten sitäkin innokkaammin päästä koirakavereiden juttusille (lue: nuuhkimaan). Pilvetön taivas ja tyyni meri olivat liiankin sieviä kuvattaviksi, mutta muutama kanadanhanhi poikasineen sekä vierasvenesataman veneet sentään tarjosivat jotain viihdykettä. (Valokuvaajan taivashan on ukonilma salamoineen ja vaahtopäisine laineineen...)

Tavoitteena minulla on kerätä lempipaikkojeni kuvia, erityisesti uudesta kotikaupungistani Espoosta. Espoon historiaa ja perinnemaisemia kuvatessani esikuvanani on valokuvataiteilija Taneli Eskola, jonka miltei melankolisen romanttisia kuvia niin kovasti ihailen. Sain lahjaksi valokuvakirjan "Seurasaari - Puisto meren syleilyssä", jonka upeat kuvat ovat juuri Eskolan ottamia.

Tässä "sarjassani" olen aikaisemmin kirjoittanut Kummelivuoren aarteesta (rautakautinen muinaishauta Saunalahdessa),  auringonlaskusta Fiskarsinmäellä (Magic in the woods) sekä lyhyesti maininnut Bastvikin kartanon , jossa olimme ystävän kanssa kahvilla. Tulevien kuvakertomusten lista on todella pitkä (Frisansin mäki, Kauklahti, Mankki, Bodom...)
​

(klikkaa kuvat isommiksi)

Useiden Tallinnan vierailujen jälkeen ilahtuu uusista kokemuksista ja uusista paikoista. Entä kun matkalla on mukana joku, joka on ensimmäistä kertaa Tallinnassa? Ei silloin voi jättää väliin perinteistä turistikierrosta vanhassa kaupungissa. Aikaisemmin matka satamasta on taittunut helposti kävellen, mutta kokemuksen tuomalla varmuudella parasta on ottaa edullinen taksi terminaalista suoraan vanhan kaupungin korkeimmalle paikalle, Toompean mäelle. Kun vielä kuljettajalle kertoo haluavansa näköalapaikalle, päiväreissu saa hyvän alun. Ajallisesti siinä ei tosin voita, sillä vanhaa kaupunkia ympäröi muuri, jota taksikuski tuntuu kiertävän ikuisuuden. Mäellä on (ainakin) kaksi hyvää näköalapaikkaa. Huonoa onneamme tosin oli kolmen risteilyaluksen saapuminen samaisena aamuna, joten alkuun olimme saada ahtaan paikan kammon yrittäessämme saada saksalaisilta  "Lebensraumia"...

Parasta Tallinnan vanhassa kaupungissa ovat sen rakennukset ja kapeat kadut, joilla voi unohtaa ajankulun (elleivät turistilaumat palauttaisi jatkuvasti maan pinnalle). Entisenä oppaana tosin minua miellytti nähdä oppaiden mikit ja turistien kuuntelulaitteet - enää ei tarvitse kuunnella oppaiden kilpakiljuntaa nähtävyyksien äärellä. Sateisesta säästä huolimatta kaupunki oli kaunis: kahviloiden ja terassien kukat saivat iloiselle mielelle.

Seuraavalla kerralla onkin vuoro käydä Kalamajan ja Telliskiven alueilla. VisitTallinn - sivuilta löytyy lisää ihania kohteita.
Viron kartanot ja linnat ovat listalla myös, eli  VisitEstonia - sivustoa selaamaan.

(klikkaamalla kuvat saa isommaksi)

Suomi100-teeman mukaisesti tarinoita Suomesta: Pekka Halosen akatemian opiskelijatyönä toteutettu paluumuuttaja Seija Floderuksen tarina kuvana ja videona.
​Lue ja katso tästä.

Kesäloma on seikkailujen aikaa. Luulin tuntevani Espoota jo aika hyvin, mutta vasta kirjastosta hankittu Kotinurkilta kallioille: Espoon luontokohteet -retkiopas osoitti, kuinka paljon täällä on vielä nähtävää. Oli pakko kiivetä myöhäisillasta huolimatta heti Kummelivuorelle, sillä oppaan mukaan sen laella olisi pronssikautinen muinaishauta. Kävelyreitiltä olen poikennut aiemmin vain talvella ihastelemaan upeaa auringonlaskua, mutta lumen alta en ole mitään röykkiötä huomannut. Nyt se löytyi helposti ja olihan Museovirasto laittanut siihen oikein kyltinkin. (Kunpa laittaisivat vielä kyltin kävelyreitiltäkin, kuinka moni liikkuja edes tietää tästä aarteesta...)

Hauta on todella vaikuttavan näköinen! Wikipedian mukaan iso röykkiö tarkoittaa isoa kihoa, joten ihan pieni päämies ei Saunalahdessa liene majaillut. Röykkiö- eli rauniohautoja on Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa ja Virossa, useimmiten rannikoilla korkeilla paikoilla. Melkein Saunalahtea vastapäätä Sarfvikin villan edustalla on muuten toinen, tosin paljon pienempi hautapaikka, pronssikaudelta sekin. (Pronssikaudeksi Suomen historiassa katsotaan aika 1500/1300 - 500 eaa.)

Arkeologiasta kiinnostuneille Museoviraston Muinaisjäännösrekisteri on oivallinen työkalu: sieltä löytyvät perustiedot Manner-Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Rekisteristä löytyy tietoja myös kohteista, joita ei ole (vielä) vahvistettu muinaisjäännöksiksi. Lisäksi listalla on muinaisesineiden löytöpaikkoja ja tietoa luonnonmuodostelmista. Espoon lista on pitkä... Osa rekisterissä olevista paikannimistä on ruotsiksi, esimerkiksi Kummelivuoren muinaishauta löytyy Bastvik Kasberget -nimen alta.

Jos kiviröykkiöt eivät kiinnosta, niin kulttuuriympäristöistä löytyy paljon paljon muuta nähtävää. Kesälomalla matkaillaan, mutta toisaalta se on oivallista aikaa tutustua kotipaikkaansakin paremmin.

Kuvagalleria (klikkaamalla suuremmat kuvat)

Ellei video näy, sen voi katsoa täältä.

A magical walk in the woods, at sunset. Fiskarsinmäki / Espoonlahden luonnonsuojelualue, Kauklahti.

The wonderful Winter Garden in Helsinki, Finland - worth visiting...
12.6.-4.9.2016 Yayoi Kusama - Narcissus Garden

Talvea ovat kaivanneet lähinnä ulkoliikunnan harrastajat sekä valokuvaajat. Jouluksi olisi tosin moni muukin halunnut kaunista valkoista lumipeitettä, ainakin some-päivitysten perusteella. Talvinen arki ei täällä etelässä välttämättä ole herkkua, mutta kyllähän lumi valaisee ja tuo ainakin vaihtelua pitkäksi venyneeseen syksyyn.

Varsinainen talvi on tulossa ensi viikonloppuna (mikäli säätiedotuksiin on uskomista), mutta nyt jo saimme täällä pääkaupunkiseudulla siihen tuntumaa. Vaikka lunta tuli vain paikoitellen, antoivat kuura ja huurre esimakua tulevasta. Oli omituista katsoa videoita Kallion sakeasta lumipyrystä, kun Saunalahdessa ei tullut lunta lainkaan. Jopa Tapiolassa oli oikeata lunta.

Instagram täyttyikin heti kotimaan kuurakukkasista ja valkeista maisemista. Toinen toistaan kauniimmat kuvat ilahduttavat toistaiseksi - nähtäväksi jää, mitä mieltä ollaan ensi viikonlopuksi luvatun kaaoksen jälkeen.

Aamuvarhaisen Jorvissa käynnin jälkeen oli pakko poiketa Kuninkaantien kautta vilkaisemaan Espoon kartanoa ja Saunalahden Kallvikin rantaa.  Matkalla näin myös Finnsin entisen kansanopiston, jossa Omnia pyörittää kokous-, juhlatila-, majoitus- ja ravintolapalveluja.

Kyllä Espoossa on kaunista - ja paljon nähtävää. Täytyypä VisitEspoon avulla tutustua paremmin tämän nykyisen kotikaupunkini talveenkin, kesäiset rantaraitit ja muut vihreät kohteet kun ovat jo aika tuttuja.

Alla muutamia kuvia matkalta (klikkaamalla suuremmaksi). Lisää talven 2015 kuvia Flickr:ssä.

Yleensä loppusyksy ja alkutalvi kuluvat joulua odotellessa - tänä vuonna ne kuitenkin menivät talvea odotellessa. Tavallisesti joulu katkaisee talven pimeän osuuden ja antaa toivoa tulevasta keväästä ja valosta, kodit täyttyvät kynttilöistä, tuoksuvista hyasinteista ja muista kukista.  "Jo kuusi kynttilöitä on käynyt kukkimaan, pimeitä talven öitä näin ehkä valaistaan". Eipä tullut kesä tänä vuonna talven keskelle, vaan joulu tuli keskelle kesää.

Tänä vuonna ei ole  tarvinnut vielä vaihtaa lasitetun parvekkeen pelargoniaa kanervaan (nuppuja tulee edelleen). Vaikka pimeyttä on riittänyt, niin välissä olleet aurinkoiset ja lämpöiset päivät ovat saaneet luonnon sekaisin. Pajunkissat kukkivat, Urjalassa on nähty perhonen ja jossain muualla sammakko. Jouluviikolla! Saunalahteen hiljattain avatun S-marketin läheisyydessä sekoilee varhaisteinien polkupyöräjengi kuin keväinen vasikkalauma laitumella. 30 asteen pakkanen pitäisi kyllä pojat kurissa ja kotona... Vielä ei ole talvi päässyt täällä etelässä autoilijoitakaan yllättämään (muutamaa liukasta aamua lukuunottamatta). Päivittelemistä riittää - suomalaiset ovat oppineet sää-smalltalkin.

Aika kultaa muistot ja vaikka toisaalta haikailemme romanttista valkeata joulua (varsinkin me valokuvaukseen hurahtaneet), niin karu totuus on kuitenkin se, että olemme päässeet helpolla.  Ei ole kitinää liian hitaasta aurauksesta tai liian vähäisestä sannoittamisesta. Ei tarvitse aamuisin kaivaa lapiolla autoa esiin lumihangesta. Eikä kaupungilla parkkipaikkaa kinosten alta. (Jokunen talvi sitten kaupoista loppuivat lapiot, ja viimeisetkin lasten leikkilapiot myytiin loppuun. Nyt on varmaan ylitarjontaa). Ei tarvitse pyytää apua lumeen juuttuneen auton hinaamiseen. Ei ole sairaalan päivystyksessä kipsattavien jonoa. Ei tarvitse päivitellä hankeen nukahtaneiden kohtaloa. Talvi ei edes ole kauniin valkoinen etelässä, ehkä vain hetken lumisateen jälkeen. Tällaiseen keskieurooppalaiseen talveen voisi jopa tottua.

Täytyy toisaalta kuitenkin myöntää, että pieni kirpeä pakkanen voittaa kyllä vesisateen. Juuri näin joulun alla kaipaa sitä raikkaan pakkasilman tuoksua vuodevaatteiden ja mattojen tuulettamisen jälkeen. Ilman lunta pimeys on todella mustaa, eikä iltalenkille tee mieli lähteä.  Aurinkoisina päivinä täytyy keksiä kaikki mahdolliset tekosyyt, jotta ehtisi ulos ottamaan muutaman kuvan. Sairaana täytyy terveysasemalta palatessa poiketa rannan kautta kotiin, jotta saisi talteen ne valoisat hetket. Lumi auttaisi asiaa kummasti.

Jos tämä meno jatkuu, kotimainen Riesling ei ole kohta enää mikään muutamien harrastajien päiväuni, vaan seuraava vientivalttimme. Tosin juhannuksena mittari näytti samaa lämpötilaa kuin nyt viikko sitten - toivottavasti vuodenaikoja olisi meillä jatkossa kuitenkin edelleen neljä...

​Nauttikaamme tänä vuonna mustasta joulusta. Lunta tulee vielä varmasti.

Muutamia kuvia joulukuisesta Espoosta (klikkaa kuvat suuremmiksi)

A wonderful visit to WeeGee Exhibition Centre in Tapiola, Espoo. Pop Art Design , Touch and Mia Hamari in EMMA (Espoo Museum of Modern Art) and the fascinating world of cultures and religions atthe Helinä Rautavaara Museum.

Oli rentouttavaa uppoutua ihan toisiin tunnelmiin WeeGee-talossa, Espoossa. Entisenä (tosin vain 8 vuotta alueella asuneena) tapiolalaisena tunnen ylpeyttä hienosta kokonaisuudesta: viisi tasokasta museota samoissa tiloissa! Itseäni kiinnostavat eniten nykytaide ja etnografia, joten EMMA (Espoo Museum of Modern Art) ja Helinä Rautavaaran museo ovat suosikkejani. EMMAssa on hienot kokoelmat ja mielenkiintoisia näyttelyitä, kun taas Helinä Rautavaaran kokoelmia maailman joka kolkasta voi aina mennä uudelleen  katsomaan.

Vielä ehtii muuten käydä tutustumassa EMMAn Pop Art Design –näyttelyyn (10.5.2015 asti). Vaikka pop-taide ei kuulu varsinaisesti suosikkeihini, oli mielenkiintoista kokea aitoina niin usein mediassa nähdyt työt. Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten Andy Warholin marilynit, campbellit ja maot täytyy käydä jokaisen itse katsomassa. (Ihastuin kovin hänen lehmätapettiinsa...)

EMMAn näyttely keskittyy pääasiassa 1960-lukuun ja esillä on muun muassa laaja kokoelma designesineitä Vitra Design Museumin kokoelmista. EMMAn oman esittely mukaan näyttelyn kohokohtia ovat Studio 65:n sohva Leonardo, Eduardo Paolozzin veistos Diana as an Engine ja Allen Jonesin Chair (yllä). Esillä on myös suomalaista pop-taidetta ja designia.

Pienenä henkilökohtaisena nostalgiahittinä pidin myös Risto Jarvan lyhytelokuvaa ”Tietokoneet palvelevat” (1968). Taiteellisten ansioiden (ja Kurenniemen äänimaailman) lisäksi se olisi kyllä hyvä nähdä historiallisena dokumenttina. Kehitys on ollut huimaa, vaikkakin vielä 80-luvulla kesätöissä Siemensillä operoin samanlaisten reikänauhojen ja –korttien kanssa… Filmin jälkeen tilassa oli vielä Warholin lyhyt hopeatyyny-pätkä sekä unohtumaton Kubrickin ”2001: A Space Odyssey”n traileri.

EMMAssahan on useita näyttelyitä samanaikaisesti.  Areena-näyttelytilassa on 10.5. asti esillä Mia Hamarin puuveistoksia.

Saastamoisen säätiön kokoelmaa uudistetaan kolmessa vaiheessa EMMAn juhlavuoteen 2016 mennessä. Kosketus-näyttelyn taiteilijoina ovat Ville Andersson, Miroslaw Balka, Hans-Christian Berg, Marcus Eek, Eric Freeman, Anne-Karin Furunes, Susanne Gottberg, Tommi Grönlund & Petteri Nisunen, Annika von Hausswolff, Hannaleena Heiska, Pekka Jylhä, Anish Kapoor, Ola Kolehmainen, Leena Luostarinen, Leena Nio, David Nash, Mimmo Paladino, Jaume Plensa, Pauno Pohjolainen, Aurora Reinhard, Heli Rekula, Nina Roos, Janne Räisänen, Mari Sunna, Anna Tuori ja Marianna Uutinen.

Erityisesti ihastuin Ola Kolehmaiseen, jonka näyttelyyn Galerie Forsblomissa  täytyy ehtiä ennen 3. toukokuuta.

Kuvagalleria omista suosikeistani Kosketus-näyttelyssä (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Lopuksi (last but not least) ihan toisiin tunnelmiin: sukellus eri kulttuureihin Helinä Rautavaaran museossa. Ehdottomasti myös käymisen arvoinen paikka! PS. Sunnuntaisin huhti-toukokuussa "Kulttuurimatka maailmalle" -yleisöopastus klo 13:30. Museon aineistoja löytyy myös Finnasta.

Kuvagalleria (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Mieli virkistyneenä palaan kierrokselta. Kuten joku viisas on todennut: kun arki ahdistaa, mene museoon...

I miss the colourful spring in Istanbul, where they now celebrate the Tulip Festival. However, there is something so moving in the Finnish spring...

Kuinka mieliala voikaan olla kevään vaihteluista riippuvainen? Aurinkoisina kevätpäivinä suomalaiset hullaantuvat, rannat täyttyvät kävelijöistä, ensimmäiset grillikuvat ilmestyvät someen, ravintolat kaivavat terassikalusteita varastostaan ja kaikki kuvaavat kilpaa kevään etenemistä. Mutta kun aurinko onkin pilvessä, kylmä tuuli puhaltaa tai harmaa sade piiskaa kaupunkia, mieliala muuttuu yhtä nopeasti synkäksi ja harmaaksi. Puhumattakaan sitten Suomen kevääseen kuuluvista takatalvista, jolloin juuri ja juuri unohdettu kaamosmasennus nostaa taas päätään ja saa meidät helposti vaipumaan sinne uudelleen.

Toisaalta kevät etenee sitten lopulta niin nopeasti, että monen mielen valtaakin ilon sijasta haikeus. Vastahan lumi suli, nyt kukkivat jo valkovuokot - apua, kuinka nopeasti aika rientääkään. Suomalaiset ovat melankolista kansaa. Elo ihmisen huolineen ja murheineen on monelle lohduttava tunnari. Varsinkin ne onnekkaat, jotka matkoillaan saavat kokea Etelä-Euroopan (tai vaikka Keski-Euroopankin) värikkään kevään, lisäävät vielä kotimaahan jäämään pakotettujen piinaa upeilla kuvillaan, some-päivityksillään ja blogikirjoituksillaan. Itsekin tähän sortuneena tunnen nyt piikin sydämessäni. Istanbulissa kukkivat tällä hetkellä upeat tulppaanit (Lale Festivali) ja muistona vanhoista ajoista pidän edelleen maljakossa tulppaaneja.  Istanbul sai aikoinaan valtavan määrän kukkasipuleita Hollannilta kiitokseksi siitä, että tulppaani- Hollannin kansalliskukka - päätyi Hollantiin juuri Turkin kautta. Nyt niitä kukkii jo miljoonittain joka puolella Istanbulia. Siellä asuessani lähettelin kuvia ystäville kukkaloistosta kun Suomessa vielä oli lunta maassa. Nyt olen asunut jo melkein parikymmentä vuotta Suomessa ja vaikka kaipaankin Välimeren värejä ja tuoksuja, niin jotain niin hellyttävää on tässä meidän keväässämme. Vaatimatonkin sini- tai valkovuokko herättää tunteet pintaan. Kirjaimellisesti koko luonnolla - meilläkin - on kevättä rinnassa. Mitä se sitten tarkoittaakaan...

Kuvakertomusta Espoon keväästä

Kevättunnelmia

Sää on ollut viime aikoina niin kurja, että olen ottanut lähinnä vain sisäkuvia tai selaillut vanhoja albumeja. Ulkokuvat ovat olleet täynnä takatalven lunta ja räntäsadetta. Nyt oli päästävä kuvaamaan, ulkona oli aurinkoa! Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja aurinko alkoi laskea. Ajoin Länsiväylää kaupunkiin ja pelkäsin, etten ehdi rantaan ennen auringonlaskua.

Oli pakko pysähtyä paluumatkalla Salmisaareen, vaikka Lauttasaaren rannalla olisi ollut kauniimpaa. Kova tuuli puhalsi ja kiiruhdin kirjaimellisesti tukka putkella Oikeustalon parkkipaikalle täyttämään iPhonen muistikortin kuvilla ja videonpätkillä. Paljonhan vanhan iPhone 5:n 16 Gt kortille ei mahdu, mutta muutamasta onnistuneesta kuvasta olisin jo ollut iloinen. Instagramiin oli jo heti parkista pakko laittaa pieni videonpätkä.

Pettymys oli sitten kotona suuri, kun näin kuvat isommalla näytöllä. Edes picasa eikä fotari auttanut. Tosin näillä taidoilla se ei ole ihmekään, kuvaamisen eikä kuvankäsittelynkään suhteen minulla ole mitään koulutusta, opettajaa tai edes laitteita. Välineurheiluahan valokuvaus toisaalta on, mutta kyllä jotain silmää pitää kuvaajallakin olla. Ilman kuvankäsittelyä mitään kuvaani ei voisi laittaa nähtäville… Olen kuitenkin niin ihastunut kuvaamiseen, että pakko tästä on jotenkin päästä kehittymään. Kurssille? Itseopiskelua (nettihän on täynnä kaikenlaisia oppaita)? Kisälliksi jollekin mestarille? 

Sisareni on taidemaalari, isoäitini ja isäni kirjoittivat runoja, veljeni ja toinen sisareni ovat olleet kouluaikoina erittäin lahjakkaita kuvataiteissa – miten minusta sitten tuli insinööri (joka ei tosin tehnyt päivääkään oikeita insinöörin töitä) ja markkinointipäällikkö? Nykyisen kouluttajan sisällä sykkii kuitenkin taiteilijan sydän, mutta tähän saakka minulla ei ole ollut rohkeutta toteuttaa haaveitani (vai onko se ollut vain saamattomuutta? Vesiväritkin olen saanut jo kerran lahjaksi, öljyvärit vietiin takaisin…). Ehkä kärsivällisyyteni ei riitä maalaamiseen ja sen opetteluun? Valokuvauksessakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se on silti erilaista. Se kiehtoo. Ja varsinkin se, mitä kuvasta voi saada aikaan. En halua minkään taiteenlajin sääntöjen rajoittavan. (Taiteen opetuksessa sanotaan tosin, että ensin on opittava säännöt, jotta niitä voi rikkoa.) 

”Olen tehnyt elämästäni performanssitaidetta” kertoi minulle eräs laitapuolen kulkija aikoinaan ja tunsin jotenkin sen määritelmän kolahtavan myös omalla kohdallani. ”Minulla on taiteilijan kaikki viat, muttei mitään lahjoja” hän jatkoi. Niinpä…

Valokuvaus ja pienten juttujen kirjoittaminen blogiin toimivat hyvinä harjoituksina myös kouluttajalle. Jos me edellytämme opiskelijoilta oppimispäiväkirjaa, niin miksi emme pitäisi sellaista itse? Onko liian noloa paljastaa myös heikkouksiaan ja esitellä vaikkapa niitä omia alkeellisia valokuvia? Monet seuraavat blogeista kauniiden ja rohkeiden elämää, kun eivät itse uskalla elää. Kuka haluaa lukea arjesta, kun sitä riittää omastakin takaa? Kiiltokuvablogien takana voi kuitenkin olla monenlaista ”arkea”, mutta viihteenä sillä on jo vakiintunut paikkansa. Kauniit kuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta ja siksi valokuvauksesta on tullut harrastajillekin niin tärkeätä. Toimittajat ja parhaat bloggarit ovat sekä itse hyviä kuvaajia että osaavat myös hyödyntää ammattivalokuvaajia. Valokuvaaminen on monen mielestä nyt digiaikana niin helppoa, mutta todellisuudessa hyvien kuvien ottaminen on todella oma taiteenlajinsa. Tosin somessa kuvat ovat lyhytikäisiä, melkeinpä kertakäyttötavaraa. Kännykkäkuvat kelpaavat useimpaan tarkoitukseen aivan hyvin.

Kuvaamisen sietämätön keveys…

Instagram
Flickr

Ulkona sataa jälleen lunta ja räntää. Takatalvi yllättää meidät aina yhtä varmasti kuin syksyn ensimmäinen lumisade yllättää autoilijat. Muutaman keväisen päivän jälkeen on vaikea muistaa, että olemme vasta maaliskuussa - onhan lunta tullut joskus vielä juhannuksenakin... Mutta onneksi kevään pelastivat Helsingin Kevätmessut! Siellä unohti tuulen ja tuiskun ja sai huoletta haaveilla tulevasta kesästä. Ja kesämökistä. Ja puutarhasta. Ja viljelypalstasta. Ja...

Kotimatkalla muistiin palautui, ettei itsellä olekaan mökkiä, puutarhaa, viljelypalstaa - eikä puutarhuria. (Messuvieraista päätellen kyse taisi olla keväisestä parisuhdeterapiasta). Parveke saa siis tänä(kin) kesänä toimia kesämökkinä ja viljelypalstana. Se on lasitettu ja melkein huoneen kokoinen, joten sinne saa melkoisen puutarhan pystyyn - ja ihan omin voimin. Parvekepuutarhaakin varten messuilta sai hienoja ideoita. Onneksi on olemassa IKEA ja SPR:n Kontti, joista voi hakea vastaavia ratkaisuja hiukan edullisemmin. Olin muuten jo innoissani ehtinyt avata parvekelasit - ja sain tänään sitten puhdistaa tilan lumesta. Vielä ei sinne kannata taimia ostaa. Jääpähän suunnitteluun ja haaveiluun enemmän aikaa...

Kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti näistä välittyy sama tunnelma kuin messuilla oli. Kiitokset vielä lipuista, Helen ja Vaahteramäki Farming. (Pakko mainostaa tässä MunaEggspressia ja maukkaita Friida-ulkokananmunia - odotamme innolla seuraavaa Espoon jakelukierrosta...)

Kukkaloistoa