A wonderful visit to WeeGee Exhibition Centre in Tapiola, Espoo. Pop Art Design , Touch and Mia Hamari in EMMA (Espoo Museum of Modern Art) and the fascinating world of cultures and religions atthe Helinä Rautavaara Museum.

Oli rentouttavaa uppoutua ihan toisiin tunnelmiin WeeGee-talossa, Espoossa. Entisenä (tosin vain 8 vuotta alueella asuneena) tapiolalaisena tunnen ylpeyttä hienosta kokonaisuudesta: viisi tasokasta museota samoissa tiloissa! Itseäni kiinnostavat eniten nykytaide ja etnografia, joten EMMA (Espoo Museum of Modern Art) ja Helinä Rautavaaran museo ovat suosikkejani. EMMAssa on hienot kokoelmat ja mielenkiintoisia näyttelyitä, kun taas Helinä Rautavaaran kokoelmia maailman joka kolkasta voi aina mennä uudelleen  katsomaan.

Vielä ehtii muuten käydä tutustumassa EMMAn Pop Art Design –näyttelyyn (10.5.2015 asti). Vaikka pop-taide ei kuulu varsinaisesti suosikkeihini, oli mielenkiintoista kokea aitoina niin usein mediassa nähdyt työt. Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten Andy Warholin marilynit, campbellit ja maot täytyy käydä jokaisen itse katsomassa. (Ihastuin kovin hänen lehmätapettiinsa...)

EMMAn näyttely keskittyy pääasiassa 1960-lukuun ja esillä on muun muassa laaja kokoelma designesineitä Vitra Design Museumin kokoelmista. EMMAn oman esittely mukaan näyttelyn kohokohtia ovat Studio 65:n sohva Leonardo, Eduardo Paolozzin veistos Diana as an Engine ja Allen Jonesin Chair (yllä). Esillä on myös suomalaista pop-taidetta ja designia.

Pienenä henkilökohtaisena nostalgiahittinä pidin myös Risto Jarvan lyhytelokuvaa ”Tietokoneet palvelevat” (1968). Taiteellisten ansioiden (ja Kurenniemen äänimaailman) lisäksi se olisi kyllä hyvä nähdä historiallisena dokumenttina. Kehitys on ollut huimaa, vaikkakin vielä 80-luvulla kesätöissä Siemensillä operoin samanlaisten reikänauhojen ja –korttien kanssa… Filmin jälkeen tilassa oli vielä Warholin lyhyt hopeatyyny-pätkä sekä unohtumaton Kubrickin ”2001: A Space Odyssey”n traileri.

EMMAssahan on useita näyttelyitä samanaikaisesti.  Areena-näyttelytilassa on 10.5. asti esillä Mia Hamarin puuveistoksia.

Saastamoisen säätiön kokoelmaa uudistetaan kolmessa vaiheessa EMMAn juhlavuoteen 2016 mennessä. Kosketus-näyttelyn taiteilijoina ovat Ville Andersson, Miroslaw Balka, Hans-Christian Berg, Marcus Eek, Eric Freeman, Anne-Karin Furunes, Susanne Gottberg, Tommi Grönlund & Petteri Nisunen, Annika von Hausswolff, Hannaleena Heiska, Pekka Jylhä, Anish Kapoor, Ola Kolehmainen, Leena Luostarinen, Leena Nio, David Nash, Mimmo Paladino, Jaume Plensa, Pauno Pohjolainen, Aurora Reinhard, Heli Rekula, Nina Roos, Janne Räisänen, Mari Sunna, Anna Tuori ja Marianna Uutinen.

Erityisesti ihastuin Ola Kolehmaiseen, jonka näyttelyyn Galerie Forsblomissa  täytyy ehtiä ennen 3. toukokuuta.

Kuvagalleria omista suosikeistani Kosketus-näyttelyssä (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Lopuksi (last but not least) ihan toisiin tunnelmiin: sukellus eri kulttuureihin Helinä Rautavaaran museossa. Ehdottomasti myös käymisen arvoinen paikka! PS. Sunnuntaisin huhti-toukokuussa "Kulttuurimatka maailmalle" -yleisöopastus klo 13:30. Museon aineistoja löytyy myös Finnasta.

Kuvagalleria (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Mieli virkistyneenä palaan kierrokselta. Kuten joku viisas on todennut: kun arki ahdistaa, mene museoon...

I miss the colourful spring in Istanbul, where they now celebrate the Tulip Festival. However, there is something so moving in the Finnish spring...

Kuinka mieliala voikaan olla kevään vaihteluista riippuvainen? Aurinkoisina kevätpäivinä suomalaiset hullaantuvat, rannat täyttyvät kävelijöistä, ensimmäiset grillikuvat ilmestyvät someen, ravintolat kaivavat terassikalusteita varastostaan ja kaikki kuvaavat kilpaa kevään etenemistä. Mutta kun aurinko onkin pilvessä, kylmä tuuli puhaltaa tai harmaa sade piiskaa kaupunkia, mieliala muuttuu yhtä nopeasti synkäksi ja harmaaksi. Puhumattakaan sitten Suomen kevääseen kuuluvista takatalvista, jolloin juuri ja juuri unohdettu kaamosmasennus nostaa taas päätään ja saa meidät helposti vaipumaan sinne uudelleen.

Toisaalta kevät etenee sitten lopulta niin nopeasti, että monen mielen valtaakin ilon sijasta haikeus. Vastahan lumi suli, nyt kukkivat jo valkovuokot - apua, kuinka nopeasti aika rientääkään. Suomalaiset ovat melankolista kansaa. Elo ihmisen huolineen ja murheineen on monelle lohduttava tunnari. Varsinkin ne onnekkaat, jotka matkoillaan saavat kokea Etelä-Euroopan (tai vaikka Keski-Euroopankin) värikkään kevään, lisäävät vielä kotimaahan jäämään pakotettujen piinaa upeilla kuvillaan, some-päivityksillään ja blogikirjoituksillaan. Itsekin tähän sortuneena tunnen nyt piikin sydämessäni. Istanbulissa kukkivat tällä hetkellä upeat tulppaanit (Lale Festivali) ja muistona vanhoista ajoista pidän edelleen maljakossa tulppaaneja.  Istanbul sai aikoinaan valtavan määrän kukkasipuleita Hollannilta kiitokseksi siitä, että tulppaani- Hollannin kansalliskukka - päätyi Hollantiin juuri Turkin kautta. Nyt niitä kukkii jo miljoonittain joka puolella Istanbulia. Siellä asuessani lähettelin kuvia ystäville kukkaloistosta kun Suomessa vielä oli lunta maassa. Nyt olen asunut jo melkein parikymmentä vuotta Suomessa ja vaikka kaipaankin Välimeren värejä ja tuoksuja, niin jotain niin hellyttävää on tässä meidän keväässämme. Vaatimatonkin sini- tai valkovuokko herättää tunteet pintaan. Kirjaimellisesti koko luonnolla - meilläkin - on kevättä rinnassa. Mitä se sitten tarkoittaakaan...

Kuvakertomusta Espoon keväästä

Kevättunnelmia

Sää on ollut viime aikoina niin kurja, että olen ottanut lähinnä vain sisäkuvia tai selaillut vanhoja albumeja. Ulkokuvat ovat olleet täynnä takatalven lunta ja räntäsadetta. Nyt oli päästävä kuvaamaan, ulkona oli aurinkoa! Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja aurinko alkoi laskea. Ajoin Länsiväylää kaupunkiin ja pelkäsin, etten ehdi rantaan ennen auringonlaskua.

Oli pakko pysähtyä paluumatkalla Salmisaareen, vaikka Lauttasaaren rannalla olisi ollut kauniimpaa. Kova tuuli puhalsi ja kiiruhdin kirjaimellisesti tukka putkella Oikeustalon parkkipaikalle täyttämään iPhonen muistikortin kuvilla ja videonpätkillä. Paljonhan vanhan iPhone 5:n 16 Gt kortille ei mahdu, mutta muutamasta onnistuneesta kuvasta olisin jo ollut iloinen. Instagramiin oli jo heti parkista pakko laittaa pieni videonpätkä.

Pettymys oli sitten kotona suuri, kun näin kuvat isommalla näytöllä. Edes picasa eikä fotari auttanut. Tosin näillä taidoilla se ei ole ihmekään, kuvaamisen eikä kuvankäsittelynkään suhteen minulla ole mitään koulutusta, opettajaa tai edes laitteita. Välineurheiluahan valokuvaus toisaalta on, mutta kyllä jotain silmää pitää kuvaajallakin olla. Ilman kuvankäsittelyä mitään kuvaani ei voisi laittaa nähtäville… Olen kuitenkin niin ihastunut kuvaamiseen, että pakko tästä on jotenkin päästä kehittymään. Kurssille? Itseopiskelua (nettihän on täynnä kaikenlaisia oppaita)? Kisälliksi jollekin mestarille? 

Sisareni on taidemaalari, isoäitini ja isäni kirjoittivat runoja, veljeni ja toinen sisareni ovat olleet kouluaikoina erittäin lahjakkaita kuvataiteissa – miten minusta sitten tuli insinööri (joka ei tosin tehnyt päivääkään oikeita insinöörin töitä) ja markkinointipäällikkö? Nykyisen kouluttajan sisällä sykkii kuitenkin taiteilijan sydän, mutta tähän saakka minulla ei ole ollut rohkeutta toteuttaa haaveitani (vai onko se ollut vain saamattomuutta? Vesiväritkin olen saanut jo kerran lahjaksi, öljyvärit vietiin takaisin…). Ehkä kärsivällisyyteni ei riitä maalaamiseen ja sen opetteluun? Valokuvauksessakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se on silti erilaista. Se kiehtoo. Ja varsinkin se, mitä kuvasta voi saada aikaan. En halua minkään taiteenlajin sääntöjen rajoittavan. (Taiteen opetuksessa sanotaan tosin, että ensin on opittava säännöt, jotta niitä voi rikkoa.) 

”Olen tehnyt elämästäni performanssitaidetta” kertoi minulle eräs laitapuolen kulkija aikoinaan ja tunsin jotenkin sen määritelmän kolahtavan myös omalla kohdallani. ”Minulla on taiteilijan kaikki viat, muttei mitään lahjoja” hän jatkoi. Niinpä…

Valokuvaus ja pienten juttujen kirjoittaminen blogiin toimivat hyvinä harjoituksina myös kouluttajalle. Jos me edellytämme opiskelijoilta oppimispäiväkirjaa, niin miksi emme pitäisi sellaista itse? Onko liian noloa paljastaa myös heikkouksiaan ja esitellä vaikkapa niitä omia alkeellisia valokuvia? Monet seuraavat blogeista kauniiden ja rohkeiden elämää, kun eivät itse uskalla elää. Kuka haluaa lukea arjesta, kun sitä riittää omastakin takaa? Kiiltokuvablogien takana voi kuitenkin olla monenlaista ”arkea”, mutta viihteenä sillä on jo vakiintunut paikkansa. Kauniit kuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta ja siksi valokuvauksesta on tullut harrastajillekin niin tärkeätä. Toimittajat ja parhaat bloggarit ovat sekä itse hyviä kuvaajia että osaavat myös hyödyntää ammattivalokuvaajia. Valokuvaaminen on monen mielestä nyt digiaikana niin helppoa, mutta todellisuudessa hyvien kuvien ottaminen on todella oma taiteenlajinsa. Tosin somessa kuvat ovat lyhytikäisiä, melkeinpä kertakäyttötavaraa. Kännykkäkuvat kelpaavat useimpaan tarkoitukseen aivan hyvin.

Kuvaamisen sietämätön keveys…

Instagram
Flickr

Tulevat kotitalousopettajat Elina Nieminen ja Netta Alhainen pitivät 31.3. Helsingin yliopistolla hienon havaintoesityksen andalusialaisesta keittiöstä. Keittiön kautta kulttuuriin –kurssin ansiosta pääsin mukaan seuraamaan esitystä. Itse en tunne espanjalaisesta keittiöstä juuri muuta kuin tapakset, paellan ja gazpachon (juomapuolesta sangria, Riojan viinit ja cava sentään ovat tutumpia), joten odotukset olivat korkealla. Parissa tunnissa nyt ei kovin syvällisesti asiaan ehdi perehtyä, mutta esityksen vetäjät ansaitsevat kyllä kiitettävän työstään. Prezin avulla tehty pikakatsaus antoi hyvän läpileikkauksen aiheesta ja havaintoesitykset menun eri ruokalajien valmistuksesta näyttivät työn vaiheita käytännössä. 

Espanjalainen keittiö jakaantuu kuuteen eri pääalueeseen, joista erityisesti eteläinen Andalusia on saanut vaikutteita myös maurien keittiöstä. Arabien perua ovat runsas riisin, sitruunan, kuminan ja sahramin käyttö.  Muut alueet ovat pohjoisespanjalainen, länsi- ja keskiespanjalainen, itäespanjalainen sekä Baleaarien ja Kanarian keittiöt. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin oliiviöljy, leikkeleet (erityisesti Serrano ja Iberico) ja viinit. Andalusia tuottaa noin kolmanneksen Euroopassa käytetystä oliiviöljystä. Usein luullaan, että ranskalainen keittiö olisi antanut esikuvia lähialueille, mutta asia on joidenkin mukaan toisin: ranskalainen keittiö on saanut ennemminkin vaikutteita Espanjasta kuin toisinpäin. Itse turkkilaisen keittiön paremmin tuntevana erot Välimeren länsi- ja itäosankin välillä ovat mielestäni myös suuret, vaikka yhteisiä aineksia paljon onkin.

Sherry on Espanjassa tavallista niin ruokajuomana kuin ruoanlaitossa. Tapaksetkin olivat alun perin pelkkiä leipäpalasia, joilla suojattiin sherrylasillista kärpäsiltä, myöhemmin niihin vasta alettiin lisätä erilaisia päällysteitä. Tapas-kulttuuri baareineen on kotoisin juuri Andalusiasta.

Sangrian ohjeita löytyy netistä valtava määrä ja vaikka en itse ole koskaan ollut sangrian ystävä, yllätyin esittäjien tekemän version maukkaudesta. Sitä taidan tehdä kesällä illanistujaisiin. Alkoholittomaan sangriaan kannattaa muuten esittäjien vinkin mukaan käyttää mieluummin rypälemehua kuin alkoholitonta viiniä.

Espanjalainen sangria (a la Elina & Netta)
2 pulloa punaviiniä
1 1/2 litraa sitruunalimonadia
1 3/4 dl sokeria
1 sitruuna
1 appelsiini
(2 kypsää ja pehmeää persikkaa)
1 hiukan vihertävä banaani
10 mausteneilikkaa
1 kanelitanko

1. Kaada punaviinit boolimaljaan. Lisää sokeri ja sekoita hyvin, sokerin määrää voi vaihdella maun mukaan.
2. Kuori koko sitruunan kuori yhteen pitkään spiraalin muotoon, työnnä mausteneilikat sen jälkeen kuoreen kiinni ja lisää viinin sekaan kulhoon.
3. Leikkaa hedelmät palasiksi ja lisää sekaan. Lisää myös kanelitanko ja sekoita hyvin puulusikalla.
4. Peitä boolimalja tuorekelmulla ja anna makujen sekoittua muutaman tunnin ajan, mitä pidempään sitä parempi.
5. Laita boolimalja ja sitruunalimonadi viilenemään jääkaappiin. Sekoita sitruunalimonadi ja punaviiniseos keskenään juuri ennen tarjoilua.
6. Lisää halutessasi jääpaloja sekaan.

Jälkiruokana oli ”taivaallista läskiä” eli Tocino de cielo –vanukasta. Suomalaiseen makuun jälkiruoka oli ehkä liian äkkimakeata, mutta itselläni ei ollut mitään vaikeuksia, ovathan turkkilaisen keittiön helvat ja baklavat totuttaneet makeuteen (ikävä kyllä). 
Vanukas sisälsi vain sokeria, keltuaisia ja vettä… Koostumus voi olla vaikea saada kohdalleen, joten osa vanukkaista pysyi hienosti kasassa, mutta omalle kohdalla sattui hieman löysempi läski.

Ohjeet
1     2