Tästä kaikki alkoi. Hullaannuin iPhonesta ja kuvaamisesta juuri kun oli aika päättää, mitä tehdä isona. Markkinointipäällikön työt oli aika jättää nuoremmille, kouluttamiseen ei enää riittänyt intoa, eikä tulkkauksella saanut koottua elantoa.

Pitkän mietintärupeaman aikana minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä, jos ei olisi mitään rajoitteita. Vastaus oli helppo: oppia valokuvaamaan ammattimaisesti, kuvata kaikkea kaunista, hankkia elämyksiä ja matkustella. Seuraava kysymys oli, miksi en sitten tekisi niin. Niinpä.

Halusin kokeilla valokuvauksen maailmaa ja  tutustuin alaan Valokuvataiteen museossa lyhyen jakson ajan. Päätös vain vahvistui, kiitos museon ihanan henkilökunnan, valokuvataiteilija Taneli Eskolan ja iki-ihanan Sofia Mänttärin. Halusin toteuttaa myös taiteellisia intohimojani, joten hain taidepainotteiseen Pekka Halosen akatemiaan kuva-artesaanin opintoihin. Pääsykokeissa olin tietenkin seniori ja nuoret ihmettelivät, miksi "opettajakin" istuutui koehuoneeseen. Pääsin hämmästyksekseni - ja ilokseni- sisään. En ollut koskenut järjestelmäkameraan ennen koulutuksen alkua, eikä siihen tutustuminenkaan ollut helppoa, hyvästä opetuksesta huolimatta. Ikäkö sen teki, vai samanaikaiset muut huolet, en tiedä. Pikkuhiljaa alan oppia ja hyväksyä tosiasian, ettei sitä koskaan tulisi valmiiksi - kokeneetkin kuvaajat haluavat kehittyä koko ajan. (iPhone-kuvani taitavat olla edelleen parempia kuin järkkärillä ottamani.)

Koulutuksessa minulle avautui aivan uusi maailma. Juuri nyt olen suunnittelemassa tulevaisuuttani valokuvauksen varaan. Haluan tehdä taidekuvien lisäksi muun muassa somekuvia ja nettikuvapankkeja yrityksille, kuvia ja juttuja erityisesti lifestyle- ja paikallislehdille sekä tietenkin yksityisille miljöömuotokuvia ja lemmikkikuvauksia. Ihmisten kuvaaminen oli minulle erityisen kynnyksen paikka, mutta nyt olen todella ihastunut siihen. Maaseutu, lifestyle-yrittäjät ja taiteilijat ovat erityisesti lähellä sydäntäni. Taiteessani etsin vielä itseäni ja kokeilen monenlaista. Taidekuviani testaan instagramissa @zineyaart  ja tämän sivustoni kuvablogissa. Instagramissa kuvaussivustoni on @eijatervo_photography ja oma henkilökohtainen kokeilusivustoni on @eijate.

Ehkä joku oli jo ihmetellyt, miksi verkkosivustoni oli yhtäkkiä vaihtunut aivan toisenlaiseksi, eikä blogiin ollut tullut päivityksiä aikoihin. Siksi tämä lyhyt tilannekatsaus.

Haluaisin lopuksi myös rohkaista niitä, jotka ovat tienhaarassa tällä hetkellä - kuunnelkaa sisäistä ääntänne. Intohimosta tai harrastuksesta voi tehdä ammatin. Vaikka se ei aina ole taloudellisesti paras ratkaisu, niin henkinen elämänlaatu voi olla niin paljon parempi, että se kannattaa tehdä.

Yrittäjyys on tänä päivänä monestakin syystä varteenotettava vaihtoehto hankkia toimeentulo. Yritystoiminta on kuitenkin haasteellista, ja tie yrittäjäksi voi olla monenlainen. Lehti, Rope ja Pyykkö jakavat kirjassaan ”Mikä tekee yrittäjästä menestyvän: perusyrittäjästä superyrittäjäksi” yrittäjät synnynnäisiin, ajautuneisiin ja joutuneisiin yrittäjiin. Synnynnäisiä yrittäjiä voidaan tarkastella sen mukaan, ovatko he syntyneet yrittäjiksi esimerkiksi vanhempiensa yritysten perijiksi, vai onko heillä vain ollut sisäinen palo toteuttaa itseään. Osa synnynnäisistä yrittäjistä voi olla syntynyt yrittäjäperheeseen ja vaikka ei jatkaisikaan vanhempiensa yritystä, on kuitenkin tottunut yrittäjän arkeen ja näkee sen luontevimpana työnteon mallina. Näitä synnynnäisiä yrittäjiä on kuitenkin kirjoittajien mukaan vähän.

Monet Suomen yrittäjistä ovat kirjan mukaan ajautuneet yrittäjiksi harrastustoiminnan, puolison tai ystävän, sopivan tilaisuuden tai vaikkapa yritysoston kautta (esimerkiksi toimiva johto siirtyy yrityksen omistajiksi kuten hiljattain Seppälän tapauksessa).

Yrittäjäksi joutuneet ovat valinneet yrittäjyyden lähinnä viimeisenä - vähiten huonona -  vaihtoehtona työttömyyden uhatessa. Tällöin yrittäjyyteen ei ole ollut vetoa, vaan lähinnä työntöä.

Filosofian Akatemian Lauri Järvilehto kertoo kirjassaan ” Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan” myös tapauksista, joissa yrittäjäksi ryhdyttiin, kun olemassa ei ollut sellaista yritystä, jossa yrittäjäksi ryhtynyt olisi halunnut esimerkiksi aatteensa vuoksi työskennellä. Tällöin syntynyt-ajautunut-joutunut –malli ei täysin sovi, koska kyse ei ole ajautumisesta, vaan tietoisesta hakeutumisesta kyseiseen työhön ilman kuitenkaan polttavaa paloa olla yrittäjä. Joutunut-sanakaan ei kuvaa tätä tapausta, kun kyse ei kuitenkaan ole vastentahtoisesta viimeisestä vaihtoehdosta. Järvilehdon tapaiset uuden polven filosofit korostavat intohimon löytämistä tekemiseen, oli se sitten palkkatyötä tai yrittämistä. Se hyödyttää sekä henkilöä itseään että yhteiskuntaa, lisäten Järvilehdon mukaan onnellisuutta, vähentäen burn outeja ja vanhuuden kognitiivisia sairauksia. 

Työelämäkin muuttuu koko ajan  yrittäjämäisemmäksi. Etätyö ja erilaiset projektien suoritusmallit siirtävät yhä enemmän vastuuta työntekijälle. Myös tulos tai ulos –malli on enemmän esillä kuin aikaisemmin, jolloin sitouduttiin pitkäaikaisiin suhteisiin. Omat vanhemmat saattoivat vielä olla jopa 40 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Nykyään tämä on tosi harvinaista – eikä nuori polvi taida pitää sitä enää edes tavoiteltavana, päinvastoin. Elämänlaatuun panostavat nuoret haluavat muutakin sisältöä kuin työnteon, ja uraohjukset taas harkitsevat tarkkaan, kuinka kauan kannattaa olla samassa työpaikassa.  Sitoutumista ei tapahdu enää entiseen tapaan, ei työnantajan eikä työntekijän puolelta.

Suomessa on edelleen liian vähän yrittäjiä. Kuten kirjassa todetaan, lähivuosina yli 80 000 yritystä tarvitsisi jatkajan. Onkin todennäköistä, että moni niistä joutuu lopettamaan jatkajan puuttuessa. Vaikka yritystoimintaa pyritään tukemaan sanoin ja teoin, asenneilmasto yrittäjyyttä kohtaan ei ole vielä tarpeeksi muuttunut. Vaikka yritystoiminnan koulutusta tuodaan kouluihin ja korkeakoulut ovat sisällyttäneet yritystoiminnan kursseja melkein kaikkiin opintoihin, ei monella vielä ole uskallusta hypätä epävarmuuteen. Useimmat tavoittelevat – varsinkin korkeakoulutetut - edelleen turvallista palkkatyötä. Pelko epäonnistumisesta on suuri, ja konkurssia pidetään yhä leimaavana häpeätahrana. On jo melkein klisee sanoa, että Amerikassa konkurssi kuuluu yrittäjän koulutukseen, mutta ainakaan uudelleen yrittämisen kynnys ei siellä ole niin korkealla kuin meillä.  Yrittämisen vähyys johtuu osittain myös yhteiskunnastamme, joka on luonut hyvän ja turvallisen sosiaalisen hyvinvointimallin. Työsuhteessa olemme turvattuja, ja verojen ja jäsenmaksujen ansiosta työttömänä tai sairaana toimeentulomme tulee yhteiskunnan korvauksista. Näin ei ole yrittäjällä. Maissa, missä ei ole näin hyvin toimivaa järjestelmää, ihmisten kynnys toimia yrittäjänä on pienempi: toimeentulo on pakko hankkia jostain ja toisaalta ei ole mitään menetettävääkään.

Olin kerran seminaarissa, jossa käsiteltiin maahanmuuttajien yritystoimintaa Suomessa. Suurimmat yrittäjäryhmät löytyivät venäläisten ja turkkilaisten ja pienimmät somalien keskuudesta. Syiksi esimerkiksi turkkilaisten miesten suureen yrittäjyysprosenttiin esitettiin sekä kulttuuria että olosuhteita. Osa oli saapunut maahan aviopuolisoina ja koska vaimot olivat töissä, miehet eivät saaneet yhteiskunnan tukia. Kynnys yrittämiseen oli matala myös siksi, että Turkissa yrittäjyys on yleistä. Toisaalta turkkilaisen miehen kunnialle on vaikeaa ajatus olla vaimon elätettävänä. Ravintola-ala on monelle maahanmuuttajalle luonnollinen valinta, koska siihen ei Suomessa vaadita koulutusta, vähäiselläkin kielitaidolla voi toiminnan aloittaa – ja kaikki turkkilaiset ovat erittäin kiinnostuneita ruoasta. Joillakin Helsingin turkkilaisista ravintolayrittäjistä on jopa lääkärin tai lakimiehen tutkinto kotimaasta. Niihin ammatteihin pääsy taas Suomessa olisi ollut kovan työn takana ja monet valitsivatkin sitten helpomman ammatin. Somaleilla taas ei seminaariluennoitsijan mukaan ollut vastaavaa yrityskulttuuria kotimaassa, ja toisaalta kynnys lähteä yrittäjäksi oli korkea menetettävien sosiaalietuuksien vuoksi. Tilannetta onkin kritisoitu, ja maahanmuuttajien yritystoimintaa pitäisi erilaisilla tukitoimilla edistää. Maahanmuuttajat työllistyvät vaikeammin ja siksikin yrittäjyys helpottaisi tilannetta. Maahanmuuttajat työllistävät mielellään muita maahanmuuttajia, jolloin vaikutus vielä moninkertaistuisi. Tarvittaisiin kielitaitoisia "yritystoiminnan tulkkeja", jotka varmistaisivat, että maahanmuuttajayrittäjät selviävät byrokratiaviidakossa, joka on joskus suomalaisillekin haasteellinen.

Suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttumassa korkeasti koulutettujenkin kohdalla. Viime vuosien taantuma ja irtisanomisaallot ovat herättäneet koulutetut huomaamaan, kuinka vaikeata on säilyttää työ tai löytää uusi, varsinkin jos sille vielä asettaa korkeita vaatimuksia. Monelle senioritason ammattilaiselle oman itsensä työllistäminen alkaakin olla ainoa realistinen vaihtoehto. Onneksi on olemassa Eezyn kaltaisia välimuotoja toiminnan aloittamiseen. Enää tarvitaan vaan sopivia rahoitusmuotoja varsinaiseen yritystoimintaan siirtymiseen – nykyinen starttiraha ei juuri korkeasti koulutettua ammattilaista innosta.

Itse olen tietyllä tavalla ajautunut yrittäjämäiseen asemaan. Edellisessä kokopäivätyössä oli joustava työnteon malli, kannettava, älypuhelin ja auto riittivät markkinointipäällikön toimistoksi. Tavallaan kyse oli suvun yrityksestä, joten yrittäjähenkisyys oli koko toiminnan ydin. Rakennusalan taantuman myötä ei ollut mitään järkeä pitää henkilökuntaa kokoaikaisissa tylsuhteissa, joten siirryttiin projektikohtaiseen malliin. Olin tehnyt tulkin töitä ja koulutuksia oman työn ohella, joten keikkatyö oli jo tuttua. Rakastan vapautta paikan, aikataulujen ja töiden suhteen. Siksi teen keikkatyötä edelleen. Toimin vuokrakouluttajana, turkin kielen asioimistulkkina, projektipäällikkönä ja teinpä jopa yhden saksalaisten matkatoimistovirkailijoiden lentokenttätransferinkin viime kesänä. Entisille työnantajilleni teen projekteja silloin tällöin. Yrittäjämäistä tilanteessa on se, että palkkatyössäni palkka olisi jatkunut mahdollisen sairausloman ajankin, nyt peruuntuneesta keikasta ei luonnollisestikaan saa korvausta. Laskutan osuuskunnan (Eezy) kautta, joten minulla ei ole varsinaisen yritystoiminnan byrokratiaa. Omassa mallissani myynninkin hoitavat muut tahot. Minä otan keikkoja vastaan siten, miten ne sopivat kalenteriini. Jos se ihannetyöpaikka kuitenkin sattuisi kohdalle, en usko, että minullakaan olisi mitään säännöllistä palkkatyötä vastaan. Realiteetti vain on se, että sellaiseen työpaikkaan riittää hakijoita. Mottoni onkin ”create the life you want to live” eli polku on luotava itse. Tämä pätee niin uraan kuin yksityiselämäänkin. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei pysty huolehtimaan meistä niin kuin aiemmin, joten meidän on tartuttava toimeen. Meidän tulee myös jaksaa kauemmin työelämässä. Siksi tekemisen on oltava mielekästä. Kaikki voivat tehdä kaikkia töitä, mutta jos työssään ei viihdy, se kuluttaa liikaa. Yrittäjyys ja suomalainen sisu on päivitettävä 2000-luvulle (Sisu2015). Etsitään oma kutsumuksemme ja luodaan itse omat ihannetyömme ja -työpaikkamme. Kuulostaako helpolta?