Photos from the Antiques fairs in Fiskars & Billnäs, Raasepori Finland

Fiskarsin antiikkipäivät ja samaan aikaan pidettävät Billnäsin antiikkipäivät kuuluvat heinäkuun suosituimpiin tapahtumiin Raaseporissa. Itsekin olen jo vuosien ajan käynyt ainakin kerran kesässä Fiskarsissa, useimmiten yhdistäen retken Kuninkaantie-ajeluun (Suuri rantatie) tai käyntiin Tammisaaren torilla tai Hangon hiekkarannalla.

Vanhoissa tavaroissa on jotain niin viehättävää, että tapahtumiin on pakko päästä, vaikka ei antiikkia keräisikään. (Kerran tosin ihastuin upeisiin messinkisiin kynttilänjalkoihin, mutta hinta - melkein tonnin kappaleelta - sai pitämään pään kylmänä.) Tänä vuonna kiersin tapahtumia ystävien kanssa ja matka oli antoisa, vaikka ostoskoriin ei mitään tarttunutkaan. Päivä oli aurinkoinen, ihmiset hyväntuulisia ja antiikin sekä rompetorien lisäksi Fiskars Village tarjosi paljon muutakin nähtävää ja koettavaa (mm. lasinpuhallusta ja taontaa). Kevätretkellä olin muuten käynyt jo kauden näyttelyssä "Greetings from SUOMI", jota voin myös lämpimästi suositella (14.5.-24.9.2017).

Kuvat puhunevat puolestaan (klikkaamalla saa kuvat isommiksi) - ensi vuonna uudestaan!

Morning walk in beautiful Haukilahti marina, Espoo Finland

Hieno aamu ja Haukilahden rannat, voiko parempaa starttia päivälle toivoa. Kamera matkaan ja koiran kanssa lenkille. (Toisaalta koira ja kamera ovat vaarallinen yhdistelmä, kuvat ovat usein tärähtäneitä ja kerran jopa mättäälle toviksi jäänyt kameralaukku lähti omille teilleen - onneksi sentään palautui rehellisen nuorukaisen ansiosta).

Yleensä niin ruuhkaisella rantaraitilla oli vain muutama koiranulkoiluttaja, lenkkeilijä ja aamuvuoroon töihin kiirehtivä kansalainen (lomansa pitänyt tai sitä odottava). Hoitokoira Poko yritti sitten sitäkin innokkaammin päästä koirakavereiden juttusille (lue: nuuhkimaan). Pilvetön taivas ja tyyni meri olivat liiankin sieviä kuvattaviksi, mutta muutama kanadanhanhi poikasineen sekä vierasvenesataman veneet sentään tarjosivat jotain viihdykettä. (Valokuvaajan taivashan on ukonilma salamoineen ja vaahtopäisine laineineen...)

Tavoitteena minulla on kerätä lempipaikkojeni kuvia, erityisesti uudesta kotikaupungistani Espoosta. Espoon historiaa ja perinnemaisemia kuvatessani esikuvanani on valokuvataiteilija Taneli Eskola, jonka miltei melankolisen romanttisia kuvia niin kovasti ihailen. Sain lahjaksi valokuvakirjan "Seurasaari - Puisto meren syleilyssä", jonka upeat kuvat ovat juuri Eskolan ottamia.

Tässä "sarjassani" olen aikaisemmin kirjoittanut Kummelivuoren aarteesta (rautakautinen muinaishauta Saunalahdessa),  auringonlaskusta Fiskarsinmäellä (Magic in the woods) sekä lyhyesti maininnut Bastvikin kartanon , jossa olimme ystävän kanssa kahvilla. Tulevien kuvakertomusten lista on todella pitkä (Frisansin mäki, Kauklahti, Mankki, Bodom...)
​

(klikkaa kuvat isommiksi)

Useiden Tallinnan vierailujen jälkeen ilahtuu uusista kokemuksista ja uusista paikoista. Entä kun matkalla on mukana joku, joka on ensimmäistä kertaa Tallinnassa? Ei silloin voi jättää väliin perinteistä turistikierrosta vanhassa kaupungissa. Aikaisemmin matka satamasta on taittunut helposti kävellen, mutta kokemuksen tuomalla varmuudella parasta on ottaa edullinen taksi terminaalista suoraan vanhan kaupungin korkeimmalle paikalle, Toompean mäelle. Kun vielä kuljettajalle kertoo haluavansa näköalapaikalle, päiväreissu saa hyvän alun. Ajallisesti siinä ei tosin voita, sillä vanhaa kaupunkia ympäröi muuri, jota taksikuski tuntuu kiertävän ikuisuuden. Mäellä on (ainakin) kaksi hyvää näköalapaikkaa. Huonoa onneamme tosin oli kolmen risteilyaluksen saapuminen samaisena aamuna, joten alkuun olimme saada ahtaan paikan kammon yrittäessämme saada saksalaisilta  "Lebensraumia"...

Parasta Tallinnan vanhassa kaupungissa ovat sen rakennukset ja kapeat kadut, joilla voi unohtaa ajankulun (elleivät turistilaumat palauttaisi jatkuvasti maan pinnalle). Entisenä oppaana tosin minua miellytti nähdä oppaiden mikit ja turistien kuuntelulaitteet - enää ei tarvitse kuunnella oppaiden kilpakiljuntaa nähtävyyksien äärellä. Sateisesta säästä huolimatta kaupunki oli kaunis: kahviloiden ja terassien kukat saivat iloiselle mielelle.

Seuraavalla kerralla onkin vuoro käydä Kalamajan ja Telliskiven alueilla. VisitTallinn - sivuilta löytyy lisää ihania kohteita.
Viron kartanot ja linnat ovat listalla myös, eli  VisitEstonia - sivustoa selaamaan.

(klikkaamalla kuvat saa isommaksi)

Vaikka Tuomarinkylän kartano sijaitsee vain vajaan puolen tunnin ajomatkan päässä Helsingin keskustasta, niin siellä voi siirtyä todella aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Se on täydellinen maaseudun ja kartanoelämän idylli, jonka upea vanha puisto, kauniit luontopolut, vehreät maisemat, ratsastuskoulu, vaate- ja sisustusliikkeet Country White ja BYPIAS sekä tasokas Dumari-ravintola houkuttelevine terasseineen tekevät siitä mielenkiintoisen kohteen kaupungin kiireeseen kyllästyneelle.

Kartanon päärakennus on tehty kivestä 1790-luvulla ajan kustavilaiseen tyyliin. Nykyään tilan omistaa Helsingin kaupunki. Kaupunginmuseo toimi siellä vuodesta 1962 vuoteen 2013.  Sinänsä harmi, että kaupungin taloustilanne ei mahdollistanut enää museotoimíntaa Tuomarinkylässä (toiminta keskittyy nykyään Senaatintorin tiloihin). Jotain elämää - Dumarin ja ratsastuksen lisäksi - tänne pitäisi saada.

Alue on Museoviraston määrittelyn mukaan valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristo (RKU).


Näin historiasta, maaseudusta sekä kartanoista kiinnostuneelle Tuomarinkylän kartano on erittäin suositeltava käyntikohde.

Klikkaa isommaksi)

Kesäloma on seikkailujen aikaa. Luulin tuntevani Espoota jo aika hyvin, mutta vasta kirjastosta hankittu Kotinurkilta kallioille: Espoon luontokohteet -retkiopas osoitti, kuinka paljon täällä on vielä nähtävää. Oli pakko kiivetä myöhäisillasta huolimatta heti Kummelivuorelle, sillä oppaan mukaan sen laella olisi pronssikautinen muinaishauta. Kävelyreitiltä olen poikennut aiemmin vain talvella ihastelemaan upeaa auringonlaskua, mutta lumen alta en ole mitään röykkiötä huomannut. Nyt se löytyi helposti ja olihan Museovirasto laittanut siihen oikein kyltinkin. (Kunpa laittaisivat vielä kyltin kävelyreitiltäkin, kuinka moni liikkuja edes tietää tästä aarteesta...)

Hauta on todella vaikuttavan näköinen! Wikipedian mukaan iso röykkiö tarkoittaa isoa kihoa, joten ihan pieni päämies ei Saunalahdessa liene majaillut. Röykkiö- eli rauniohautoja on Suomen lisäksi ainakin Ruotsissa ja Virossa, useimmiten rannikoilla korkeilla paikoilla. Melkein Saunalahtea vastapäätä Sarfvikin villan edustalla on muuten toinen, tosin paljon pienempi hautapaikka, pronssikaudelta sekin. (Pronssikaudeksi Suomen historiassa katsotaan aika 1500/1300 - 500 eaa.)

Arkeologiasta kiinnostuneille Museoviraston Muinaisjäännösrekisteri on oivallinen työkalu: sieltä löytyvät perustiedot Manner-Suomen kiinteistä muinaisjäännöksistä. Rekisteristä löytyy tietoja myös kohteista, joita ei ole (vielä) vahvistettu muinaisjäännöksiksi. Lisäksi listalla on muinaisesineiden löytöpaikkoja ja tietoa luonnonmuodostelmista. Espoon lista on pitkä... Osa rekisterissä olevista paikannimistä on ruotsiksi, esimerkiksi Kummelivuoren muinaishauta löytyy Bastvik Kasberget -nimen alta.

Jos kiviröykkiöt eivät kiinnosta, niin kulttuuriympäristöistä löytyy paljon paljon muuta nähtävää. Kesälomalla matkaillaan, mutta toisaalta se on oivallista aikaa tutustua kotipaikkaansakin paremmin.

Kuvagalleria (klikkaamalla suuremmat kuvat)

Ellei video näy, sen voi katsoa täältä.

Talvea ovat kaivanneet lähinnä ulkoliikunnan harrastajat sekä valokuvaajat. Jouluksi olisi tosin moni muukin halunnut kaunista valkoista lumipeitettä, ainakin some-päivitysten perusteella. Talvinen arki ei täällä etelässä välttämättä ole herkkua, mutta kyllähän lumi valaisee ja tuo ainakin vaihtelua pitkäksi venyneeseen syksyyn.

Varsinainen talvi on tulossa ensi viikonloppuna (mikäli säätiedotuksiin on uskomista), mutta nyt jo saimme täällä pääkaupunkiseudulla siihen tuntumaa. Vaikka lunta tuli vain paikoitellen, antoivat kuura ja huurre esimakua tulevasta. Oli omituista katsoa videoita Kallion sakeasta lumipyrystä, kun Saunalahdessa ei tullut lunta lainkaan. Jopa Tapiolassa oli oikeata lunta.

Instagram täyttyikin heti kotimaan kuurakukkasista ja valkeista maisemista. Toinen toistaan kauniimmat kuvat ilahduttavat toistaiseksi - nähtäväksi jää, mitä mieltä ollaan ensi viikonlopuksi luvatun kaaoksen jälkeen.

Aamuvarhaisen Jorvissa käynnin jälkeen oli pakko poiketa Kuninkaantien kautta vilkaisemaan Espoon kartanoa ja Saunalahden Kallvikin rantaa.  Matkalla näin myös Finnsin entisen kansanopiston, jossa Omnia pyörittää kokous-, juhlatila-, majoitus- ja ravintolapalveluja.

Kyllä Espoossa on kaunista - ja paljon nähtävää. Täytyypä VisitEspoon avulla tutustua paremmin tämän nykyisen kotikaupunkini talveenkin, kesäiset rantaraitit ja muut vihreät kohteet kun ovat jo aika tuttuja.

Alla muutamia kuvia matkalta (klikkaamalla suuremmaksi). Lisää talven 2015 kuvia Flickr:ssä.

I miss the colourful spring in Istanbul, where they now celebrate the Tulip Festival. However, there is something so moving in the Finnish spring...

Kuinka mieliala voikaan olla kevään vaihteluista riippuvainen? Aurinkoisina kevätpäivinä suomalaiset hullaantuvat, rannat täyttyvät kävelijöistä, ensimmäiset grillikuvat ilmestyvät someen, ravintolat kaivavat terassikalusteita varastostaan ja kaikki kuvaavat kilpaa kevään etenemistä. Mutta kun aurinko onkin pilvessä, kylmä tuuli puhaltaa tai harmaa sade piiskaa kaupunkia, mieliala muuttuu yhtä nopeasti synkäksi ja harmaaksi. Puhumattakaan sitten Suomen kevääseen kuuluvista takatalvista, jolloin juuri ja juuri unohdettu kaamosmasennus nostaa taas päätään ja saa meidät helposti vaipumaan sinne uudelleen.

Toisaalta kevät etenee sitten lopulta niin nopeasti, että monen mielen valtaakin ilon sijasta haikeus. Vastahan lumi suli, nyt kukkivat jo valkovuokot - apua, kuinka nopeasti aika rientääkään. Suomalaiset ovat melankolista kansaa. Elo ihmisen huolineen ja murheineen on monelle lohduttava tunnari. Varsinkin ne onnekkaat, jotka matkoillaan saavat kokea Etelä-Euroopan (tai vaikka Keski-Euroopankin) värikkään kevään, lisäävät vielä kotimaahan jäämään pakotettujen piinaa upeilla kuvillaan, some-päivityksillään ja blogikirjoituksillaan. Itsekin tähän sortuneena tunnen nyt piikin sydämessäni. Istanbulissa kukkivat tällä hetkellä upeat tulppaanit (Lale Festivali) ja muistona vanhoista ajoista pidän edelleen maljakossa tulppaaneja.  Istanbul sai aikoinaan valtavan määrän kukkasipuleita Hollannilta kiitokseksi siitä, että tulppaani- Hollannin kansalliskukka - päätyi Hollantiin juuri Turkin kautta. Nyt niitä kukkii jo miljoonittain joka puolella Istanbulia. Siellä asuessani lähettelin kuvia ystäville kukkaloistosta kun Suomessa vielä oli lunta maassa. Nyt olen asunut jo melkein parikymmentä vuotta Suomessa ja vaikka kaipaankin Välimeren värejä ja tuoksuja, niin jotain niin hellyttävää on tässä meidän keväässämme. Vaatimatonkin sini- tai valkovuokko herättää tunteet pintaan. Kirjaimellisesti koko luonnolla - meilläkin - on kevättä rinnassa. Mitä se sitten tarkoittaakaan...

Kuvakertomusta Espoon keväästä

Kevättunnelmia

Hyvää elämään kuuluvat ystävät. Kuinka monessa ystäväporukassa olemme elämämme aikana? Luokkakaverit, urheiluseura tai joukkue, opiskelukaverit, (armeijakaverit), työkaverit, perheystävät, harrastusporukka… Osa ystävyyksistä säilyy läpi elämän, osa kuihtuu pois matkan varrella - varsinkin suurten elämänmuutosten jälkeen. Näiden muutosten yhteydessä teemme tilinpäätöstä verkostoista, joihin kuulumme. Moni siivoaa Facebookinsa ja uusii osoitekirjansa, joku taas hakee ihan uutta ystäväpiiriä ympärilleen. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa tietyn iän jälkeen – ystävyyksiä voi lopettaa, mutta voiko uusia ystävyyksiä ylipäätään enää solmia?

Koulu- ja opiskeluvuosien jälkeen avioliitto usein luo ihan uuden ystäväpiirin, johon kelpuutetaan kummaltakin puolelta yhteisesti hyväksytyt ystävät. Muiden kanssa täytyy nähdä erikseen. Eron jälkeen puolison kautta tulleet ystävät siirtyvät kahteen leiriin, joista toinen leiri jää kokonaan elämästä pois (kuten joskus osa suvustakin). 

Osa entisistä työkavereista pysyy verkostossa joko somen kautta (ainakin LinkedIn-tasolla) tai jää jopa kiinteänä ryhmänä elämään ja tapaa jatkossakin epäsäännöllisen säännöllisesti. Tällaisia kiinteitä ryhmiä tosin syntyy harvoin. Useimmiten meille jää muutama ystävyyssuhde joistakin väliaikaisista ryhmistä, joihin olemme kuuluneet. Useimmat olosuhteista johtuvat "ystävyydet" jäävät tuttavatasolle tai katoavat kokonaan. Tämän niin usein kokeneena olenkin hämmästynyt nyt uusista ryhmistäni, joita yhdistävät elämänkokemus ja sukupuoli: kaikki ovat naisia. 

Yksi tällainen naisryhmäni alkoi kokoontua pian Suomeen paluuni jälkeen. Yhteistä meille on Istanbul. Olemme kaikki asuneet Turkissa ja osan kanssa olimme läheisiä jo Turkin vuosina, osaan olen tutustunut vasta täällä. Tapaamme yleensä kerran kuussa, useimmiten Helsingin turkkilaisissa ravintoloissa. Meidän on helppo keskustella keskenämme, sillä kaikki ymmärtävät turkkilais-suomalaista elämänmenoa – toisaalta on ikäviä kaikkia ihania asioita Istanbulissa, mutta toisaalta olemme kaikki tehneet päätöksen asua mieluummin täällä ja käydä Turkissa vain vierailulla. Monella on pyhä suomalaisuuden perusta, koti-uskonto-isänmaa, horjunut. Onko koti siellä, mistä passi on vai onko se jossain muualla? Uskonnon kanssa moni on joutunut tekemään kompromissejä (lapset saattavat olla muslimeja tai täysin uskonnottomia). Isänmaa meille on tietysti Suomi, mutta mikä on lastemme aito isänmaa? Monet lapsistamme kokevat jossain vaiheessa identiteettikriisin ja haluavat olla vain suomalaisia tai vain turkkilaisia. Kumpikaan ei ole täysin mahdollista, vaikka muuttaisi nimensä ja kasvaisi kokonaan toisessa maassa...

Toinen tärkeä naisporukkani muotoutui kuntoremontin aikana. Kesäinen viikko Yyterissä ja siihen liittyvä syksyn seurantajakso saivat aikaan uskomattoman yhteishengen, jota nyt pidetään yllä omana ryhmänä puolivuosittaisina kokoontumisajoina eri puolilla maata. Tässä ryhmässä ei ole tärkeätä, alkaako ikä kolmosella vai vitosella, yhteinen sävel löytyy aina ja kaikki ovat jo tarpeeksi nähneet elämää ollakseen välittämättä niistä eroista, joita välillämme tietenkin on. Kaikki saavat olla mukana omana itsenään, eikä mitään roolia tarvitse vetää. Parasta on ryhmän huumorintaju – olemme kaikkien ravintoloitsijoiden kauhu eli pöytä täynnä kalkattavia ja kovaan ääneen nauravia naisia. Maaliskuun tapaaminen Tampereella koostui yöpymisestä Cumulus Koskikadussa, Pyynikin maisemakierroksesta, Pispalan portaiden noususta, kundaliinijoogasta, hyvästä ruoasta Telakalla ja illanvietosta upeiden maisemien Moro Sky Barissa. Klisee voimaannuttaminen pitää tämän ryhmän kohdalla täysin paikkansa. Uutta energiaa tuli taas valtava määrä - yhdessä lyhyessä viikonlopussa, mutta oikeanlaisessa seurassa.

Maslovin mukaan tarve kuulua ryhmään on meidän perustarpeitamme. Yksinasujalla, freelancerilla, työttömällä, eläkeläisellä tai sairauslomalla olevalla ei aina tällaista ryhmää automaattisesti ole olemassa. Joku on löytänyt oman heimonsa verkosta, toiselle sen tuo harrastus, mutta edelleen on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa tai tarvitsevat ystävän tukea. 

Tilinpäätöstä tehdessäni olen huomannut ympärilläni olevan paljonkin hyviä ystäviä. Yhteydenpito on palkitseva taitolaji, eikä siitä puutu keinoja tänä päivänä. Yhteydenpitoon tarvitaan kuitenkin aktiivisuutta ja se taas ei ole aina omasta halusta kiinni. Todelliset ystävät ymmärtävät tämänkin.

Ellei ympärillä kuitenkaan ole lainkaan ystäviä, niin vapaaehtoistyö voi olla myös hyvä keino kokea yhteenkuuluvaisuutta. Vapaaehtoistyö on tulossa muutenkin yhä tärkeämmäksi yhteiskunnassamme. Toimivasta ystäväpiiristä huolimatta olisi meidän kaikkien muidenkin mietittävä, miten hyvän voisi laittaa kiertoon.

Mikä olisi se alue, jolla itsekin alkaisi harrastaa vapaaehtoistyötä?  Intercult Kassandra? Punainen Risti? Onko kenelläkään omia kokemuksia ja suosituksia?