Kevät vierähti kevättä odotellessa. Kevään sijasta tulikin kesä. Yhden päivän aikana luonto havahtui horroksestaan, ja nyt mennään niin kovaa, ettei kuvaaja pysy perässä... Kirsikankukat peittyvät jo lehtien taakse, valkovuokkokentät loistavat enää vain varjoisissa metsissä. Rentukoita näin tänään ensimmäistä kertaa. Ja tietenkin juuri tämän henkeäsalpaavan vauhdin keskellä kamerani perusputki sanoi sopimuksensa irti! Se toinen (niin, objektiiveja vain kaksi!) on niin raskas, että autolla pitäisi päästä ihan kohteen viereen. Ei kuulosta luontokuvaajan valinnalta. Mutta jalat eivät vielä kanna kunnolla, on pakko tunnustaa tosiasiat.

Meillä on juuri näyttelykin menossa. Keravalla Kuumart ry:n Alli-galleriassa on esillä Seija Floderuksen metallikudonnaisia sekä Päivi Sivosen valokuvataidetta. Muutaman maisemakuvan sain sinne valmisteltua, mutta nyt harmittaa, etten panostanut enemmän. Olin aika varma, ettei näyttelyä pystyttäisi pitämään koronarajoitusten vuoksi. (Selityksen makua?). No, saimme ollakin ensimmäiset, jotka tauon jälkeen toteuttivat näyttelynsä. Lehteenkin päästiin varmaan juuri siksi. 

Mitä tämä kesä tuo tullessaan? Terveyttä? Iloa? Matkoja (vihdoin)? Perheen ja ystävien tapaamista? Töitä ja tuloja taiteesta? Uutta virtaa kuvaamiseen (ja uusia laitteita)? 

Lotto tehty.

Tästä kaikki alkoi. Hullaannuin iPhonesta ja kuvaamisesta juuri kun oli aika päättää, mitä tehdä isona. Markkinointipäällikön työt oli aika jättää nuoremmille, kouluttamiseen ei enää riittänyt intoa, eikä tulkkauksella saanut koottua elantoa.

Pitkän mietintärupeaman aikana minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä, jos ei olisi mitään rajoitteita. Vastaus oli helppo: oppia valokuvaamaan ammattimaisesti, kuvata kaikkea kaunista, hankkia elämyksiä ja matkustella. Seuraava kysymys oli, miksi en sitten tekisi niin. Niinpä.

Halusin kokeilla valokuvauksen maailmaa ja  tutustuin alaan Valokuvataiteen museossa lyhyen jakson ajan. Päätös vain vahvistui, kiitos museon ihanan henkilökunnan, valokuvataiteilija Taneli Eskolan ja iki-ihanan Sofia Mänttärin. Halusin toteuttaa myös taiteellisia intohimojani, joten hain taidepainotteiseen Pekka Halosen akatemiaan kuva-artesaanin opintoihin. Pääsykokeissa olin tietenkin seniori ja nuoret ihmettelivät, miksi "opettajakin" istuutui koehuoneeseen. Pääsin hämmästyksekseni - ja ilokseni- sisään. En ollut koskenut järjestelmäkameraan ennen koulutuksen alkua, eikä siihen tutustuminenkaan ollut helppoa, hyvästä opetuksesta huolimatta. Ikäkö sen teki, vai samanaikaiset muut huolet, en tiedä. Pikkuhiljaa alan oppia ja hyväksyä tosiasian, ettei sitä koskaan tulisi valmiiksi - kokeneetkin kuvaajat haluavat kehittyä koko ajan. (iPhone-kuvani taitavat olla edelleen parempia kuin järkkärillä ottamani.)

Koulutuksessa minulle avautui aivan uusi maailma. Juuri nyt olen suunnittelemassa tulevaisuuttani valokuvauksen varaan. Haluan tehdä taidekuvien lisäksi muun muassa somekuvia ja nettikuvapankkeja yrityksille, kuvia ja juttuja erityisesti lifestyle- ja paikallislehdille sekä tietenkin yksityisille miljöömuotokuvia ja lemmikkikuvauksia. Ihmisten kuvaaminen oli minulle erityisen kynnyksen paikka, mutta nyt olen todella ihastunut siihen. Maaseutu, lifestyle-yrittäjät ja taiteilijat ovat erityisesti lähellä sydäntäni. Taiteessani etsin vielä itseäni ja kokeilen monenlaista. Taidekuviani testaan instagramissa @zineyaart  ja tämän sivustoni kuvablogissa. Instagramissa kuvaussivustoni on @eijatervo_photography ja oma henkilökohtainen kokeilusivustoni on @eijate.

Ehkä joku oli jo ihmetellyt, miksi verkkosivustoni oli yhtäkkiä vaihtunut aivan toisenlaiseksi, eikä blogiin ollut tullut päivityksiä aikoihin. Siksi tämä lyhyt tilannekatsaus.

Haluaisin lopuksi myös rohkaista niitä, jotka ovat tienhaarassa tällä hetkellä - kuunnelkaa sisäistä ääntänne. Intohimosta tai harrastuksesta voi tehdä ammatin. Vaikka se ei aina ole taloudellisesti paras ratkaisu, niin henkinen elämänlaatu voi olla niin paljon parempi, että se kannattaa tehdä.

Suomi100-teeman mukaisesti tarinoita Suomesta: Pekka Halosen akatemian opiskelijatyönä toteutettu paluumuuttaja Seija Floderuksen tarina kuvana ja videona.
​Lue ja katso tästä.

The wonderful Winter Garden in Helsinki, Finland - worth visiting...
12.6.-4.9.2016 Yayoi Kusama - Narcissus Garden

A wonderful visit to WeeGee Exhibition Centre in Tapiola, Espoo. Pop Art Design , Touch and Mia Hamari in EMMA (Espoo Museum of Modern Art) and the fascinating world of cultures and religions atthe Helinä Rautavaara Museum.

Oli rentouttavaa uppoutua ihan toisiin tunnelmiin WeeGee-talossa, Espoossa. Entisenä (tosin vain 8 vuotta alueella asuneena) tapiolalaisena tunnen ylpeyttä hienosta kokonaisuudesta: viisi tasokasta museota samoissa tiloissa! Itseäni kiinnostavat eniten nykytaide ja etnografia, joten EMMA (Espoo Museum of Modern Art) ja Helinä Rautavaaran museo ovat suosikkejani. EMMAssa on hienot kokoelmat ja mielenkiintoisia näyttelyitä, kun taas Helinä Rautavaaran kokoelmia maailman joka kolkasta voi aina mennä uudelleen  katsomaan.

Vielä ehtii muuten käydä tutustumassa EMMAn Pop Art Design –näyttelyyn (10.5.2015 asti). Vaikka pop-taide ei kuulu varsinaisesti suosikkeihini, oli mielenkiintoista kokea aitoina niin usein mediassa nähdyt työt. Näyttelyssä ei saanut kuvata, joten Andy Warholin marilynit, campbellit ja maot täytyy käydä jokaisen itse katsomassa. (Ihastuin kovin hänen lehmätapettiinsa...)

EMMAn näyttely keskittyy pääasiassa 1960-lukuun ja esillä on muun muassa laaja kokoelma designesineitä Vitra Design Museumin kokoelmista. EMMAn oman esittely mukaan näyttelyn kohokohtia ovat Studio 65:n sohva Leonardo, Eduardo Paolozzin veistos Diana as an Engine ja Allen Jonesin Chair (yllä). Esillä on myös suomalaista pop-taidetta ja designia.

Pienenä henkilökohtaisena nostalgiahittinä pidin myös Risto Jarvan lyhytelokuvaa ”Tietokoneet palvelevat” (1968). Taiteellisten ansioiden (ja Kurenniemen äänimaailman) lisäksi se olisi kyllä hyvä nähdä historiallisena dokumenttina. Kehitys on ollut huimaa, vaikkakin vielä 80-luvulla kesätöissä Siemensillä operoin samanlaisten reikänauhojen ja –korttien kanssa… Filmin jälkeen tilassa oli vielä Warholin lyhyt hopeatyyny-pätkä sekä unohtumaton Kubrickin ”2001: A Space Odyssey”n traileri.

EMMAssahan on useita näyttelyitä samanaikaisesti.  Areena-näyttelytilassa on 10.5. asti esillä Mia Hamarin puuveistoksia.

Saastamoisen säätiön kokoelmaa uudistetaan kolmessa vaiheessa EMMAn juhlavuoteen 2016 mennessä. Kosketus-näyttelyn taiteilijoina ovat Ville Andersson, Miroslaw Balka, Hans-Christian Berg, Marcus Eek, Eric Freeman, Anne-Karin Furunes, Susanne Gottberg, Tommi Grönlund & Petteri Nisunen, Annika von Hausswolff, Hannaleena Heiska, Pekka Jylhä, Anish Kapoor, Ola Kolehmainen, Leena Luostarinen, Leena Nio, David Nash, Mimmo Paladino, Jaume Plensa, Pauno Pohjolainen, Aurora Reinhard, Heli Rekula, Nina Roos, Janne Räisänen, Mari Sunna, Anna Tuori ja Marianna Uutinen.

Erityisesti ihastuin Ola Kolehmaiseen, jonka näyttelyyn Galerie Forsblomissa  täytyy ehtiä ennen 3. toukokuuta.

Kuvagalleria omista suosikeistani Kosketus-näyttelyssä (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Lopuksi (last but not least) ihan toisiin tunnelmiin: sukellus eri kulttuureihin Helinä Rautavaaran museossa. Ehdottomasti myös käymisen arvoinen paikka! PS. Sunnuntaisin huhti-toukokuussa "Kulttuurimatka maailmalle" -yleisöopastus klo 13:30. Museon aineistoja löytyy myös Finnasta.

Kuvagalleria (klikkaa kuvat suuremmiksi)

Mieli virkistyneenä palaan kierrokselta. Kuten joku viisas on todennut: kun arki ahdistaa, mene museoon...

Sää on ollut viime aikoina niin kurja, että olen ottanut lähinnä vain sisäkuvia tai selaillut vanhoja albumeja. Ulkokuvat ovat olleet täynnä takatalven lunta ja räntäsadetta. Nyt oli päästävä kuvaamaan, ulkona oli aurinkoa! Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja aurinko alkoi laskea. Ajoin Länsiväylää kaupunkiin ja pelkäsin, etten ehdi rantaan ennen auringonlaskua.

Oli pakko pysähtyä paluumatkalla Salmisaareen, vaikka Lauttasaaren rannalla olisi ollut kauniimpaa. Kova tuuli puhalsi ja kiiruhdin kirjaimellisesti tukka putkella Oikeustalon parkkipaikalle täyttämään iPhonen muistikortin kuvilla ja videonpätkillä. Paljonhan vanhan iPhone 5:n 16 Gt kortille ei mahdu, mutta muutamasta onnistuneesta kuvasta olisin jo ollut iloinen. Instagramiin oli jo heti parkista pakko laittaa pieni videonpätkä.

Pettymys oli sitten kotona suuri, kun näin kuvat isommalla näytöllä. Edes picasa eikä fotari auttanut. Tosin näillä taidoilla se ei ole ihmekään, kuvaamisen eikä kuvankäsittelynkään suhteen minulla ole mitään koulutusta, opettajaa tai edes laitteita. Välineurheiluahan valokuvaus toisaalta on, mutta kyllä jotain silmää pitää kuvaajallakin olla. Ilman kuvankäsittelyä mitään kuvaani ei voisi laittaa nähtäville… Olen kuitenkin niin ihastunut kuvaamiseen, että pakko tästä on jotenkin päästä kehittymään. Kurssille? Itseopiskelua (nettihän on täynnä kaikenlaisia oppaita)? Kisälliksi jollekin mestarille? 

Sisareni on taidemaalari, isoäitini ja isäni kirjoittivat runoja, veljeni ja toinen sisareni ovat olleet kouluaikoina erittäin lahjakkaita kuvataiteissa – miten minusta sitten tuli insinööri (joka ei tosin tehnyt päivääkään oikeita insinöörin töitä) ja markkinointipäällikkö? Nykyisen kouluttajan sisällä sykkii kuitenkin taiteilijan sydän, mutta tähän saakka minulla ei ole ollut rohkeutta toteuttaa haaveitani (vai onko se ollut vain saamattomuutta? Vesiväritkin olen saanut jo kerran lahjaksi, öljyvärit vietiin takaisin…). Ehkä kärsivällisyyteni ei riitä maalaamiseen ja sen opetteluun? Valokuvauksessakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se on silti erilaista. Se kiehtoo. Ja varsinkin se, mitä kuvasta voi saada aikaan. En halua minkään taiteenlajin sääntöjen rajoittavan. (Taiteen opetuksessa sanotaan tosin, että ensin on opittava säännöt, jotta niitä voi rikkoa.) 

”Olen tehnyt elämästäni performanssitaidetta” kertoi minulle eräs laitapuolen kulkija aikoinaan ja tunsin jotenkin sen määritelmän kolahtavan myös omalla kohdallani. ”Minulla on taiteilijan kaikki viat, muttei mitään lahjoja” hän jatkoi. Niinpä…

Valokuvaus ja pienten juttujen kirjoittaminen blogiin toimivat hyvinä harjoituksina myös kouluttajalle. Jos me edellytämme opiskelijoilta oppimispäiväkirjaa, niin miksi emme pitäisi sellaista itse? Onko liian noloa paljastaa myös heikkouksiaan ja esitellä vaikkapa niitä omia alkeellisia valokuvia? Monet seuraavat blogeista kauniiden ja rohkeiden elämää, kun eivät itse uskalla elää. Kuka haluaa lukea arjesta, kun sitä riittää omastakin takaa? Kiiltokuvablogien takana voi kuitenkin olla monenlaista ”arkea”, mutta viihteenä sillä on jo vakiintunut paikkansa. Kauniit kuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta ja siksi valokuvauksesta on tullut harrastajillekin niin tärkeätä. Toimittajat ja parhaat bloggarit ovat sekä itse hyviä kuvaajia että osaavat myös hyödyntää ammattivalokuvaajia. Valokuvaaminen on monen mielestä nyt digiaikana niin helppoa, mutta todellisuudessa hyvien kuvien ottaminen on todella oma taiteenlajinsa. Tosin somessa kuvat ovat lyhytikäisiä, melkeinpä kertakäyttötavaraa. Kännykkäkuvat kelpaavat useimpaan tarkoitukseen aivan hyvin.

Kuvaamisen sietämätön keveys…

Instagram
Flickr

This blog post is about a talented painter and textile artist Seija Floderus - only in Finnish, about her in English here.

Haluan tänään esitellä blogissani hyvän ystäväni, lahjakkaan taiteilijan Seija Floderuksen. Hänellä on ollut uskomattoman värikkäät vaiheet Tuupovaarasta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja viimein takaisin Suomeen. Kasvatettuaan nelilapsisen perheensä amerikkalaisen kotiäidin tapaan (kaikki ovat nyt menestyneitä, hyvin koulutettuja ja perheellisiä) hän sai vihdoin mahdollisuuden toteuttaa haaveensa ja opiskella taidetta. Hän pääsi opiskelemaan arvostettuihin oppilaitoksiin kuten Rhode Island School of Designiin ja University of Massaschusetts’iin ja sai vuonna 1997 tutkinnon Master of Fine Arts, major Fiber Arts. 

Seijan taideteokset koostuvat kupariloimeen kudotusta silkistä, puuvillasta ja pellavasta. Kuviot syntyvät merilasista, ja aivan viime aikoina hän on alkanut käyttää jopa optisia valokuituja töissään. Seija tekee myös öljyvärimaalauksia ja ikoneita.

Yhdysvalloissa hänellä oli hienosti alkanut ura, kun hän päätti palata juurilleen kotimaahan ja keskittyä vain ja ainoastaan taiteeseen. Yhdysvalloissa hän oli haluttu opettaja ja piti säännöllisesti kursseja eri oppilaitoksissa. Hänellä oli lukuisia näyttelyitä ja hänen töitään ostettiin erittäin hyvillä hinnoilla yksityiskokoelmien lisäksi sairaaloihin ja yritysten pääkonttoreihin (mm..  Women Breast Cancer Center, Providence, RI, Bank of Rhode Island, Head Quarters, Providence, RI ja Chrysler Corporation, Miami).

Itsekin 17 vuoden jälkeen Suomeen palanneena tiedän, kuinka kulttuurishokki voi joskus olla paluumuuttajalle pahempi kuin aivan uuteen kulttuuriin tulevalle. Kotimaa on muuttunut, mutta sinulla on vielä kuva siitä vanhasta "ruusuisesta" koto-Suomesta. Byrokratia on kangistunut, kieleen on tullut uusia sanoja ja käsitteitä, työelämä on muuttunut ja ystäväverkostoa pitää alkaa rakentaa aivan alusta. Mutta toisaalta myös edistystä on tapahtunut: autokatsastuksessa tarjotaan kahvia, kirjastotädit kysyvät, voivatko olla avuksi, kaupan kassalla istuu tatuoituja ihmisiä ja baarissa tarjoilijalla on enemmän lävistyksiä kuin tukkaa. Ympäristökään ei ymmärrä, että sinulla saattaa olla suuri aukko kollektiivisessa muistissa. (Muistan itse hämmästelleeni ja kysyneeni, ketä Viljoa tarkoitettiin, kun kollega uudella työpaikalla lohkaisi ”Onks Viljoo näkyny”. Koko yhteisö kääntyi katsomaan silmät pyöreinä. No, jos oli ollut pois 80-luvun, niin eiköhän se selitä paljon.)

Seijan alkukaan ei ollut helppo Suomessa. Taidepiireissä ei ollut ketään tuttua. Amerikassa hankittua koulutusta ei arvostettu täällä yhtä paljon kuin Suomen taidekentän hyväksymiä kotimaisia tutkintoja.  USA:ssa arvostettu taiteilija jatkoikin kouluttamista Yhdysvalloissa muutaman vuosittaisen kurssin verran, kunnes vihdoin pääsi Kauniaisten Petraan kouluttamaan. Tuntemattomuus kotimaisissa taidepiireissä ei avittanut omaa studio/näyttelytilaa Pikku-Huopalahdessa, joten siitäkin piti luopua kannattamattomana. Taiteilijat eivät ole parhaita omassa markkinoinnissaan varsinkaan Suomessa, jossa suhdetoimintaa ja itsensä mainostamista karsastetaan. Taidepiirit ovat niin sisäänlämpiäviä, ettei esimerkiksi apurahan saamisesta kannata edes haaveilla.

Nyt on onneksi Suomessakin huomattu, että taiteilijat tarvitsevat tukea omassa markkinoinnissaan. Apurahat vähenevät ja hakijat lisääntyvät, eli etteivät taiteilijat jäisi kortistoon, heille täytyy opettaa markkinointia. Haaga-Helian kulttuuriyrittäjyys on ollut loistava hanke. Toivottavasti siihen tulee jatkoa, koska asia ei vielä korjaannu muutamalla PowerPoint-esityksellä. Lisää workshoppeja, käytännön toimia ja rahoitusta! Itsekin olen mukana tällaisissa hankkeissa ja Tuuli Digital Marketingin kautta autamme taiteilijoita tuomaan itsensä esille myös verkossa. 

Samalla meidän pitäisi kuitenkin kannustaa myös tavallisia suomalaisia innostumaan aidosta taiteesta kodeissaan nykyisten ikea- ja askotaulujen sijaan. Kalliiden galleriapaikkojen sijasta tarvitaan enemmän edullisia pop-up-näyttelyitä ja verkkokauppaa. Taiteen pelastamiseksikin tulisi nyt Suomessa kääriä hihat. Pelkästään opiskelupaikkoja karsimalla tilannetta ei korjata, päinvastoin, saatamme menettää monia tulevaisuuden lupauksia. Taide on tärkeä osa kulttuuriamme ja sen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin on todettu useasti. Työhyvinvointihankkeisiin satsataan tällä hetkellä ja taiteilijoilla olisi sille sektorille paljon annettavaa (pingWork Goes Happy!)

Seija ja Tuuli Digital Marketing osallistuivat Haaga-Helian Kulttuuriyrittäjyys-hankkeeseen 2014. Seija antaa myös reikihoitoja ja järjestää taidekursseja (kuten ikonimaalauskurssin Venetsiassa 2007). Tällä hetkellä hän työstää elämänkertaansa ja hakee rahoitusta sen julkaisemiseen. Hän etsii myös sopivaa näyttelytilaa tekstiilitöilleen sekä isoille maalauksilleen.
Yhteystiedot: Seija Floderus
www.instagram.com/seijafloderus

Katso myösMinna Kilpeläisen dokumentti Ikonimaalauskurssilta Venetsiasta
"Pyhät ja parantavat kuvat" (2009).