Art exhibition at the Embassy of Belgium
Diplomaattielämään kuuluu vaihtuvuus ja ryhmän kokoonpano tuleekin pian muuttumaan, kun osa jatkaa kohti uusia maita. Ryhmässä vapautuu paikkoja tai opettajan johdolla kootaan ihan uusi ryhmä. Itsellekin tuli kova halu alkaa taas maalata - nuoruusvuosien jälkeen en ole sillä saralla tehnyt mitään. Nyt valokuvausinnostuksen myötä into kehittää omia visuaalisia taitojaan on herättänyt myös miettimään, onnistuisiko maalausharrastuksenkin elvyttäminen vielä... Onko muille tullut samanlaisia tuntemuksia? Olisi hienoa kuulla kokemuksista, kuinka tosi pitkän tauon jälkeen palataan vanhan harrastuksen pariin. (Sisareni Kiisi on kuvataiteilija ja itsekin olen joskus nuoruudessa maalaillut ja saanut jopa palkintoja kuvataide- ja valokuvauskilpailuissa, eli kyllä sitä paloa jossain siellä sisimmässä on. Se on vain hautautunut kaiken tämän järkevän aikuiselämän alle.) Sibelin maalauksia (klikkaamalla suuremmaksi) Kiti Reimaan kuvia näyttelystä
2 Comments
There is a special decoration&coffee shop in the countryside of Espoo. A photographer and a gardener created a cosy place worth a visit www.homebazaar.fi Ihailen elämäntapayrittäjiä. Vaatii rohkeutta toteuttaa unelmansa. Monet meistä naisista haaveilevat omasta kahvilasta, sisustuskaupasta tai Bed&Breakfast-paikasta maaseudun rauhassa, mutta kuinka moni sitten uskaltaa lopulta toteuttaa sen? Kuuluuko muutoksesta haaveileminen tähän elämänvaiheeseen? Kuten moottoripyörä keski-ikäisellä miehellä? (Monilla naisillakin on siinä neljäkympin paikkeilla moottoripyörävaihe, mutta he kasvavat siitä yli viiteenkymppiin mennessä, kun taas miehillä se yleensä iskee vasta viidenkympin paikkeilla). Työelämä alkaa kyllästyttää, uran katto on usein jo saavutettu ja nuoremmat painavat ohi. Lapset ovat muuttaneet pois ja aviolittossakin saattaa olla jo toinen kierros menossa (ellei sitten päätetä olla enää silittämättä kenenkään paitoja tai kynnys on kasvanut niin korkealle, ettei siitä pääse enää kukaan yli). Mitä tehdä loppuelämällä? Osalla lastenlapset tuovat uuden kiireisen vaiheen elämään, osa ottaa vuorotteluvapaata ja lähtee maailmalle miettimään. Joku kouluttautuu ihan uudelle alalle tai heittäytyy freelanceriksi. Loppuelämä pelottaa, vielä pitäisi siitä saada mahdollisimman paljon irti. Yksi näistä oikeasti elämänsä muuttaneista pariskunnasta on Ulrika ja Jeppe Tuomainen, sisustustoimittajia ja valokuvaajia. Ulrika on myös puutarhuri. Ulrika toteutti haaveensa ja perusti Espoon Saunalahteen persoonallisen sisustuskaupan ihanaan vanhaan rakennukseen, jonka puutarha saisi kenet tahansa ihastumaan paikkaan. Ei voi uskoa todeksi, että sellainen idylli vielä löytyy näin läheltä Helsinkiä. Aika tuntuu kirjaimellisesti pysähtyneen siellä. Ulrika on kerännyt maailmalta uutta ja vanhaa, viehättäviä elämyksiä arkeen, joita ei löydy muualta. Hän myös korjaa vanhoja huonekaluja myyntiin. Liikkeestä ei raskisi millään lähteä pois, sillä joka nurkasta löytyy jotain mielenkiintoista. Ylväs kissa - Tom Yam - kiertelee tyytyväisenä tavaroiden keskellä ja kahviakin saa tilata. Kesällä pihasta löytyy myös puutarhakahvila, jossa on silloin tällöin elävää musiikkia. Liike on avoinna torstaista sunnuntaihin klo 10-18. (Eikä tämä ole sponsoroitu kirjoitus, vaan tulee oikeasti sydämestä.) Osoite: Home Bazaar, Brinkinmäentie 13, 02780 Espoo (Kurttilassa Kivenlahden ja Kauklahden välissä Saunalahden jälkeen), puh. 040 7090 364 www.homebazaar.fi (myös verkkokauppa). Home Bazaarin Facebook-sivulta löytyy ihania kuvia ja ajankohtaista tietoa. Harmi, että tämän sivun kuvat on otettu vain iPhonella, mutta saa niistä varmaan käsityksen, mitä kaikkea löytyy... Katso kuvagalleria (suuret kuvat avautuvat klikkaamalla): Uutta ja vanhaa, syötävää ja juotavaa, lahjaksi tai itselle Kesä on tulossa. Ulkona ja puutarhavajassa lisää löytöjä. Käynti Home Bazaarissa ja juttelutuokio Ulrikan piristivät todella. Tänne kannattaa tulla kauempaakin!
Mukaan tarttui vielä tällaisiakin aarteita.
I miss the colourful spring in Istanbul, where they now celebrate the Tulip Festival. However, there is something so moving in the Finnish spring...
Kuinka mieliala voikaan olla kevään vaihteluista riippuvainen? Aurinkoisina kevätpäivinä suomalaiset hullaantuvat, rannat täyttyvät kävelijöistä, ensimmäiset grillikuvat ilmestyvät someen, ravintolat kaivavat terassikalusteita varastostaan ja kaikki kuvaavat kilpaa kevään etenemistä. Mutta kun aurinko onkin pilvessä, kylmä tuuli puhaltaa tai harmaa sade piiskaa kaupunkia, mieliala muuttuu yhtä nopeasti synkäksi ja harmaaksi. Puhumattakaan sitten Suomen kevääseen kuuluvista takatalvista, jolloin juuri ja juuri unohdettu kaamosmasennus nostaa taas päätään ja saa meidät helposti vaipumaan sinne uudelleen.
Toisaalta kevät etenee sitten lopulta niin nopeasti, että monen mielen valtaakin ilon sijasta haikeus. Vastahan lumi suli, nyt kukkivat jo valkovuokot - apua, kuinka nopeasti aika rientääkään. Suomalaiset ovat melankolista kansaa. Elo ihmisen huolineen ja murheineen on monelle lohduttava tunnari. Varsinkin ne onnekkaat, jotka matkoillaan saavat kokea Etelä-Euroopan (tai vaikka Keski-Euroopankin) värikkään kevään, lisäävät vielä kotimaahan jäämään pakotettujen piinaa upeilla kuvillaan, some-päivityksillään ja blogikirjoituksillaan. Itsekin tähän sortuneena tunnen nyt piikin sydämessäni. Istanbulissa kukkivat tällä hetkellä upeat tulppaanit (Lale Festivali) ja muistona vanhoista ajoista pidän edelleen maljakossa tulppaaneja. Istanbul sai aikoinaan valtavan määrän kukkasipuleita Hollannilta kiitokseksi siitä, että tulppaani- Hollannin kansalliskukka - päätyi Hollantiin juuri Turkin kautta. Nyt niitä kukkii jo miljoonittain joka puolella Istanbulia. Siellä asuessani lähettelin kuvia ystäville kukkaloistosta kun Suomessa vielä oli lunta maassa. Nyt olen asunut jo melkein parikymmentä vuotta Suomessa ja vaikka kaipaankin Välimeren värejä ja tuoksuja, niin jotain niin hellyttävää on tässä meidän keväässämme. Vaatimatonkin sini- tai valkovuokko herättää tunteet pintaan. Kirjaimellisesti koko luonnolla - meilläkin - on kevättä rinnassa. Mitä se sitten tarkoittaakaan... Kuvakertomusta Espoon keväästä
Kevättunnelmia
Sää on ollut viime aikoina niin kurja, että olen ottanut lähinnä vain sisäkuvia tai selaillut vanhoja albumeja. Ulkokuvat ovat olleet täynnä takatalven lunta ja räntäsadetta. Nyt oli päästävä kuvaamaan, ulkona oli aurinkoa! Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja aurinko alkoi laskea. Ajoin Länsiväylää kaupunkiin ja pelkäsin, etten ehdi rantaan ennen auringonlaskua.
Oli pakko pysähtyä paluumatkalla Salmisaareen, vaikka Lauttasaaren rannalla olisi ollut kauniimpaa. Kova tuuli puhalsi ja kiiruhdin kirjaimellisesti tukka putkella Oikeustalon parkkipaikalle täyttämään iPhonen muistikortin kuvilla ja videonpätkillä. Paljonhan vanhan iPhone 5:n 16 Gt kortille ei mahdu, mutta muutamasta onnistuneesta kuvasta olisin jo ollut iloinen. Instagramiin oli jo heti parkista pakko laittaa pieni videonpätkä.
Pettymys oli sitten kotona suuri, kun näin kuvat isommalla näytöllä. Edes picasa eikä fotari auttanut. Tosin näillä taidoilla se ei ole ihmekään, kuvaamisen eikä kuvankäsittelynkään suhteen minulla ole mitään koulutusta, opettajaa tai edes laitteita. Välineurheiluahan valokuvaus toisaalta on, mutta kyllä jotain silmää pitää kuvaajallakin olla. Ilman kuvankäsittelyä mitään kuvaani ei voisi laittaa nähtäville… Olen kuitenkin niin ihastunut kuvaamiseen, että pakko tästä on jotenkin päästä kehittymään. Kurssille? Itseopiskelua (nettihän on täynnä kaikenlaisia oppaita)? Kisälliksi jollekin mestarille?
Sisareni on taidemaalari, isoäitini ja isäni kirjoittivat runoja, veljeni ja toinen sisareni ovat olleet kouluaikoina erittäin lahjakkaita kuvataiteissa – miten minusta sitten tuli insinööri (joka ei tosin tehnyt päivääkään oikeita insinöörin töitä) ja markkinointipäällikkö? Nykyisen kouluttajan sisällä sykkii kuitenkin taiteilijan sydän, mutta tähän saakka minulla ei ole ollut rohkeutta toteuttaa haaveitani (vai onko se ollut vain saamattomuutta? Vesiväritkin olen saanut jo kerran lahjaksi, öljyvärit vietiin takaisin…). Ehkä kärsivällisyyteni ei riitä maalaamiseen ja sen opetteluun? Valokuvauksessakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se on silti erilaista. Se kiehtoo. Ja varsinkin se, mitä kuvasta voi saada aikaan. En halua minkään taiteenlajin sääntöjen rajoittavan. (Taiteen opetuksessa sanotaan tosin, että ensin on opittava säännöt, jotta niitä voi rikkoa.)
”Olen tehnyt elämästäni performanssitaidetta” kertoi minulle eräs laitapuolen kulkija aikoinaan ja tunsin jotenkin sen määritelmän kolahtavan myös omalla kohdallani. ”Minulla on taiteilijan kaikki viat, muttei mitään lahjoja” hän jatkoi. Niinpä…
Valokuvaus ja pienten juttujen kirjoittaminen blogiin toimivat hyvinä harjoituksina myös kouluttajalle. Jos me edellytämme opiskelijoilta oppimispäiväkirjaa, niin miksi emme pitäisi sellaista itse? Onko liian noloa paljastaa myös heikkouksiaan ja esitellä vaikkapa niitä omia alkeellisia valokuvia? Monet seuraavat blogeista kauniiden ja rohkeiden elämää, kun eivät itse uskalla elää. Kuka haluaa lukea arjesta, kun sitä riittää omastakin takaa? Kiiltokuvablogien takana voi kuitenkin olla monenlaista ”arkea”, mutta viihteenä sillä on jo vakiintunut paikkansa. Kauniit kuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta ja siksi valokuvauksesta on tullut harrastajillekin niin tärkeätä. Toimittajat ja parhaat bloggarit ovat sekä itse hyviä kuvaajia että osaavat myös hyödyntää ammattivalokuvaajia. Valokuvaaminen on monen mielestä nyt digiaikana niin helppoa, mutta todellisuudessa hyvien kuvien ottaminen on todella oma taiteenlajinsa. Tosin somessa kuvat ovat lyhytikäisiä, melkeinpä kertakäyttötavaraa. Kännykkäkuvat kelpaavat useimpaan tarkoitukseen aivan hyvin. Kuvaamisen sietämätön keveys… Flickr Tulevat kotitalousopettajat Elina Nieminen ja Netta Alhainen pitivät 31.3. Helsingin yliopistolla hienon havaintoesityksen andalusialaisesta keittiöstä. Keittiön kautta kulttuuriin –kurssin ansiosta pääsin mukaan seuraamaan esitystä. Itse en tunne espanjalaisesta keittiöstä juuri muuta kuin tapakset, paellan ja gazpachon (juomapuolesta sangria, Riojan viinit ja cava sentään ovat tutumpia), joten odotukset olivat korkealla. Parissa tunnissa nyt ei kovin syvällisesti asiaan ehdi perehtyä, mutta esityksen vetäjät ansaitsevat kyllä kiitettävän työstään. Prezin avulla tehty pikakatsaus antoi hyvän läpileikkauksen aiheesta ja havaintoesitykset menun eri ruokalajien valmistuksesta näyttivät työn vaiheita käytännössä. Espanjalainen keittiö jakaantuu kuuteen eri pääalueeseen, joista erityisesti eteläinen Andalusia on saanut vaikutteita myös maurien keittiöstä. Arabien perua ovat runsas riisin, sitruunan, kuminan ja sahramin käyttö. Muut alueet ovat pohjoisespanjalainen, länsi- ja keskiespanjalainen, itäespanjalainen sekä Baleaarien ja Kanarian keittiöt. Yhteistä kaikille ovat kuitenkin oliiviöljy, leikkeleet (erityisesti Serrano ja Iberico) ja viinit. Andalusia tuottaa noin kolmanneksen Euroopassa käytetystä oliiviöljystä. Usein luullaan, että ranskalainen keittiö olisi antanut esikuvia lähialueille, mutta asia on joidenkin mukaan toisin: ranskalainen keittiö on saanut ennemminkin vaikutteita Espanjasta kuin toisinpäin. Itse turkkilaisen keittiön paremmin tuntevana erot Välimeren länsi- ja itäosankin välillä ovat mielestäni myös suuret, vaikka yhteisiä aineksia paljon onkin. Sherry on Espanjassa tavallista niin ruokajuomana kuin ruoanlaitossa. Tapaksetkin olivat alun perin pelkkiä leipäpalasia, joilla suojattiin sherrylasillista kärpäsiltä, myöhemmin niihin vasta alettiin lisätä erilaisia päällysteitä. Tapas-kulttuuri baareineen on kotoisin juuri Andalusiasta. Sangrian ohjeita löytyy netistä valtava määrä ja vaikka en itse ole koskaan ollut sangrian ystävä, yllätyin esittäjien tekemän version maukkaudesta. Sitä taidan tehdä kesällä illanistujaisiin. Alkoholittomaan sangriaan kannattaa muuten esittäjien vinkin mukaan käyttää mieluummin rypälemehua kuin alkoholitonta viiniä. Espanjalainen sangria (a la Elina & Netta) 2 pulloa punaviiniä 1 1/2 litraa sitruunalimonadia 1 3/4 dl sokeria 1 sitruuna 1 appelsiini (2 kypsää ja pehmeää persikkaa) 1 hiukan vihertävä banaani 10 mausteneilikkaa 1 kanelitanko 1. Kaada punaviinit boolimaljaan. Lisää sokeri ja sekoita hyvin, sokerin määrää voi vaihdella maun mukaan. 2. Kuori koko sitruunan kuori yhteen pitkään spiraalin muotoon, työnnä mausteneilikat sen jälkeen kuoreen kiinni ja lisää viinin sekaan kulhoon. 3. Leikkaa hedelmät palasiksi ja lisää sekaan. Lisää myös kanelitanko ja sekoita hyvin puulusikalla. 4. Peitä boolimalja tuorekelmulla ja anna makujen sekoittua muutaman tunnin ajan, mitä pidempään sitä parempi. 5. Laita boolimalja ja sitruunalimonadi viilenemään jääkaappiin. Sekoita sitruunalimonadi ja punaviiniseos keskenään juuri ennen tarjoilua. 6. Lisää halutessasi jääpaloja sekaan. Jälkiruokana oli ”taivaallista läskiä” eli Tocino de cielo –vanukasta. Suomalaiseen makuun jälkiruoka oli ehkä liian äkkimakeata, mutta itselläni ei ollut mitään vaikeuksia, ovathan turkkilaisen keittiön helvat ja baklavat totuttaneet makeuteen (ikävä kyllä). Vanukas sisälsi vain sokeria, keltuaisia ja vettä… Koostumus voi olla vaikea saada kohdalleen, joten osa vanukkaista pysyi hienosti kasassa, mutta omalle kohdalla sattui hieman löysempi läski. Keittiö on matkailijan paras avain eri maiden kulttuureihin. Ruoalla ja ruokailulla saattaa olla eri merkitys kuin meillä. Espanjassa yhteinen ruokailuhetki on tärkeä niin perheissä kuin ystävien keskenkin. Espanjassa aamiainen on kevyt, lounas syödään iltapäivällä, tapasbaareihin poiketaan töiden jälkeen ja päivän pääateria syödään vasta tosi myöhään illalla. Kuitenkaan espanjalaiset eivät ole sen lihavampia tai sairaampia kuin suomalaiset... Uudessa kohteessa kannattaa myös rohkeasti kokeilla eri makuja ja unohtaa oma kapea näkemyksemme siitä, mikä on syötävää. Palataan tähän, kun jatketaan turkkilaisesta keittiöstä… Ulkona sataa jälleen lunta ja räntää. Takatalvi yllättää meidät aina yhtä varmasti kuin syksyn ensimmäinen lumisade yllättää autoilijat. Muutaman keväisen päivän jälkeen on vaikea muistaa, että olemme vasta maaliskuussa - onhan lunta tullut joskus vielä juhannuksenakin... Mutta onneksi kevään pelastivat Helsingin Kevätmessut! Siellä unohti tuulen ja tuiskun ja sai huoletta haaveilla tulevasta kesästä. Ja kesämökistä. Ja puutarhasta. Ja viljelypalstasta. Ja... Kotimatkalla muistiin palautui, ettei itsellä olekaan mökkiä, puutarhaa, viljelypalstaa - eikä puutarhuria. (Messuvieraista päätellen kyse taisi olla keväisestä parisuhdeterapiasta). Parveke saa siis tänä(kin) kesänä toimia kesämökkinä ja viljelypalstana. Se on lasitettu ja melkein huoneen kokoinen, joten sinne saa melkoisen puutarhan pystyyn - ja ihan omin voimin. Parvekepuutarhaakin varten messuilta sai hienoja ideoita. Onneksi on olemassa IKEA ja SPR:n Kontti, joista voi hakea vastaavia ratkaisuja hiukan edullisemmin. Olin muuten jo innoissani ehtinyt avata parvekelasit - ja sain tänään sitten puhdistaa tilan lumesta. Vielä ei sinne kannata taimia ostaa. Jääpähän suunnitteluun ja haaveiluun enemmän aikaa... Kuvat puhuvat puolestaan, toivottavasti näistä välittyy sama tunnelma kuin messuilla oli. Kiitokset vielä lipuista, Helen ja Vaahteramäki Farming. (Pakko mainostaa tässä MunaEggspressia ja maukkaita Friida-ulkokananmunia - odotamme innolla seuraavaa Espoon jakelukierrosta...) Kukkaloistoa Yleistunnelmaa messuilta
Hyvää elämään kuuluvat ystävät. Kuinka monessa ystäväporukassa olemme elämämme aikana? Luokkakaverit, urheiluseura tai joukkue, opiskelukaverit, (armeijakaverit), työkaverit, perheystävät, harrastusporukka… Osa ystävyyksistä säilyy läpi elämän, osa kuihtuu pois matkan varrella - varsinkin suurten elämänmuutosten jälkeen. Näiden muutosten yhteydessä teemme tilinpäätöstä verkostoista, joihin kuulumme. Moni siivoaa Facebookinsa ja uusii osoitekirjansa, joku taas hakee ihan uutta ystäväpiiriä ympärilleen. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa tietyn iän jälkeen – ystävyyksiä voi lopettaa, mutta voiko uusia ystävyyksiä ylipäätään enää solmia? Koulu- ja opiskeluvuosien jälkeen avioliitto usein luo ihan uuden ystäväpiirin, johon kelpuutetaan kummaltakin puolelta yhteisesti hyväksytyt ystävät. Muiden kanssa täytyy nähdä erikseen. Eron jälkeen puolison kautta tulleet ystävät siirtyvät kahteen leiriin, joista toinen leiri jää kokonaan elämästä pois (kuten joskus osa suvustakin). Osa entisistä työkavereista pysyy verkostossa joko somen kautta (ainakin LinkedIn-tasolla) tai jää jopa kiinteänä ryhmänä elämään ja tapaa jatkossakin epäsäännöllisen säännöllisesti. Tällaisia kiinteitä ryhmiä tosin syntyy harvoin. Useimmiten meille jää muutama ystävyyssuhde joistakin väliaikaisista ryhmistä, joihin olemme kuuluneet. Useimmat olosuhteista johtuvat "ystävyydet" jäävät tuttavatasolle tai katoavat kokonaan. Tämän niin usein kokeneena olenkin hämmästynyt nyt uusista ryhmistäni, joita yhdistävät elämänkokemus ja sukupuoli: kaikki ovat naisia. Yksi tällainen naisryhmäni alkoi kokoontua pian Suomeen paluuni jälkeen. Yhteistä meille on Istanbul. Olemme kaikki asuneet Turkissa ja osan kanssa olimme läheisiä jo Turkin vuosina, osaan olen tutustunut vasta täällä. Tapaamme yleensä kerran kuussa, useimmiten Helsingin turkkilaisissa ravintoloissa. Meidän on helppo keskustella keskenämme, sillä kaikki ymmärtävät turkkilais-suomalaista elämänmenoa – toisaalta on ikäviä kaikkia ihania asioita Istanbulissa, mutta toisaalta olemme kaikki tehneet päätöksen asua mieluummin täällä ja käydä Turkissa vain vierailulla. Monella on pyhä suomalaisuuden perusta, koti-uskonto-isänmaa, horjunut. Onko koti siellä, mistä passi on vai onko se jossain muualla? Uskonnon kanssa moni on joutunut tekemään kompromissejä (lapset saattavat olla muslimeja tai täysin uskonnottomia). Isänmaa meille on tietysti Suomi, mutta mikä on lastemme aito isänmaa? Monet lapsistamme kokevat jossain vaiheessa identiteettikriisin ja haluavat olla vain suomalaisia tai vain turkkilaisia. Kumpikaan ei ole täysin mahdollista, vaikka muuttaisi nimensä ja kasvaisi kokonaan toisessa maassa... Viikonloppu Tampereella Toinen tärkeä naisporukkani muotoutui kuntoremontin aikana. Kesäinen viikko Yyterissä ja siihen liittyvä syksyn seurantajakso saivat aikaan uskomattoman yhteishengen, jota nyt pidetään yllä omana ryhmänä puolivuosittaisina kokoontumisajoina eri puolilla maata. Tässä ryhmässä ei ole tärkeätä, alkaako ikä kolmosella vai vitosella, yhteinen sävel löytyy aina ja kaikki ovat jo tarpeeksi nähneet elämää ollakseen välittämättä niistä eroista, joita välillämme tietenkin on. Kaikki saavat olla mukana omana itsenään, eikä mitään roolia tarvitse vetää. Parasta on ryhmän huumorintaju – olemme kaikkien ravintoloitsijoiden kauhu eli pöytä täynnä kalkattavia ja kovaan ääneen nauravia naisia. Maaliskuun tapaaminen Tampereella koostui yöpymisestä Cumulus Koskikadussa, Pyynikin maisemakierroksesta, Pispalan portaiden noususta, kundaliinijoogasta, hyvästä ruoasta Telakalla ja illanvietosta upeiden maisemien Moro Sky Barissa. Klisee voimaannuttaminen pitää tämän ryhmän kohdalla täysin paikkansa. Uutta energiaa tuli taas valtava määrä - yhdessä lyhyessä viikonlopussa, mutta oikeanlaisessa seurassa. Maslovin mukaan tarve kuulua ryhmään on meidän perustarpeitamme. Yksinasujalla, freelancerilla, työttömällä, eläkeläisellä tai sairauslomalla olevalla ei aina tällaista ryhmää automaattisesti ole olemassa. Joku on löytänyt oman heimonsa verkosta, toiselle sen tuo harrastus, mutta edelleen on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa tai tarvitsevat ystävän tukea. Tilinpäätöstä tehdessäni olen huomannut ympärilläni olevan paljonkin hyviä ystäviä. Yhteydenpito on palkitseva taitolaji, eikä siitä puutu keinoja tänä päivänä. Yhteydenpitoon tarvitaan kuitenkin aktiivisuutta ja se taas ei ole aina omasta halusta kiinni. Todelliset ystävät ymmärtävät tämänkin. Ellei ympärillä kuitenkaan ole lainkaan ystäviä, niin vapaaehtoistyö voi olla myös hyvä keino kokea yhteenkuuluvaisuutta. Vapaaehtoistyö on tulossa muutenkin yhä tärkeämmäksi yhteiskunnassamme. Toimivasta ystäväpiiristä huolimatta olisi meidän kaikkien muidenkin mietittävä, miten hyvän voisi laittaa kiertoon. Mikä olisi se alue, jolla itsekin alkaisi harrastaa vapaaehtoistyötä? Intercult Kassandra? Punainen Risti? Onko kenelläkään omia kokemuksia ja suosituksia? Toive paremmasta alkaa orastaa: onko kevät oikeasti tullut? Aurinko paistaa (ja näyttää ikkunoiden pesun olevan ajankohtaista, varma kevään merkki sekin). Tylsä, harmaa talvi alkaa sittenkin väistyä ja on aika valmistautua lyhyeen mutta ihanaan kesään. Keväällä jokainen päivä tuo uusia elämyksiä. Lintubongarit kertovat kilvan huomioistaan (”kuu kiurusta kesään”) ja instagrammiin alkaa ilmestyä ensimmäisiä kuvia krookuksista, ja olipa siellä jopa ensimmäinen leskenlehtikin. Suuri osa suomalaisista potee kaamosmasennusta, joko sen myöntäen tai kieltäen. Talven yli selvitään seuraamalla matkabloggareiden hohdokasta elämää ja odottamalla GoExpoa. Ensimmäiset golfarit ovat jo testanneet kotimaan kenttiä, vaikka vielä onkin varminta varata matka Belekiin tai Espanjaan. Kesäksi kuntoon –kurssit keräävät osallistujia ja helmikuun jälkeen hiipunut sali-innostus puhkeaa uudelleen kukkaan. Kännykkäkuvaukseen hurahtaneet suomalaiset täyttävät some-kanavat toinen toistaan upeammilla kevätkuvilla. Ulos on pakko lähteä, enää ei riitä pelkkä somen kuvavirta. Ensimmäisenä retkikohteena oli Mankin alue Kauklahdessa. Suhteellisen uutena espoolaisena seutu ei ollut ennestään tuttua, mutta pätevän oppaan avulla löytyivät upeat maisemat. Ei haitannut, vaikka värimaailma oli edelleen taivasta lukuun ottamatta kuollutta. Voihan instassa aina hieman värittää lisää... Jotain orastavaa vihreätä alkoi onneksi sentään ponnistaa maasta. Lintujen viserrys oli totta ja lahdella näkyi (tunnistamattomia) muuttolintuja. Polulla tuli vastaan kiikarein ja järjestelmäkameroin varustettuja ”lenkkeilijöitä”. Yhteistä kaikille oli outo hymy kasvoilla, sitä näkyä harvoin kohtasi talven aikana. Vaikka olen asunut suurimman osan elämääni (ihan mielelläni) kivikaupungeissa kuten Braunschweigissa, Istanbulissa ja Helsingissä, niin sisimmässäni olen kuitenkin tainnut aina kaivata luonnon läheisyyttä. Espoo muistuttaa lapsuudesta, jossa metsä alkoi heti kodin takaa, omena- ja kirsikkapuut kukkivat kauniisti ja mansikoita poimittiin omalta pihamaalta. Vielä kymmenen vuotta sitten sanoin, etten ikinä voisi muuttaa maalle. Kaupungissa on kaikki tarjolla ja maalle voi aina tarvittaessa lähteä hengähtämään. Tänään en ole asiasta enää niinkään varma. Mitä, jos kaupunki olisikin se paikka, jonne mennään hengähtämään? Valon tuomaa maniaa vai keski-iän kriisi vol.2? "Itsekin miellän olevani ennemmin viininystävä kuin viiniharrastaja. Ehkä kyseessä onkin prosessi, siis jotain mikä alkaa ystävyytenä ja syventyy vaivihkaa harrastukseksi." - Mikko Numminen, Viinilehti 2/2015 Kuulun vielä siihen sukupolveen, jolle hienointa olivat ruotsinlaivalla alaikäisenä nautitut ampiaiset ja siniset enkelit sekä vihdoin täysi-ikäisenä ostetut liebfraumilchit ja minttuliköörit. Kriteerinä toimi lähinnä pullon hinta ja alkoholipitoisuus – mitä korkeampi prosentti, sitä parempi ”laatu”. Ääntäminen tuotti ongelmia, sillä siihen aikaan Alkoissa ei kierrelty itse, vaan vuoroa jonotettiin ja tiskin takaa tiukkapipoiset myyjät antoivat pyydetyt juomat. Ranskalaisista viineistä ei osattu edes uneksia saati niiden nimiä lausua. Onneksi saksaa sentään tuli koulussa luettua, joten pelkkään omppuviiniin ei tarvinnut tyytyä. Kuka muistaa vielä termin pämpätä? Tasting ei todellakaan kuulunut silloin vielä sanavarastoon. Saksassa opiskeluvuosina asiaan kuuluivat saksalaiset oluet halpoina, kylminä ja kauniin vaahtokukan koristelemina. Viiniteltoissa tuli silloin tällöin laulettua Trink trink Brüderlein trink’iä, mutta viiniä juotiin, ei maisteltu. Raki vei sitten opintojen jälkeen Istanbuliin. Turkissa osattiin nauttia viineistä, tosin korkeista tuontitulleista johtuen vain paikallisista. Onneksi Kavaklidere ja Doluca valmistivat jo siihen aikaan kelpo viinejä. (Nykyään valikoima on laajentunut ja Turkista löytyy todella tasokkaita viinitaloja.) Suhtautuminen juomiseen ja viineihin oli toisenlaista kuin Suomessa. Eron huomasi, kun suomalainen matkatoimistoporukka kauhistui tarjoilijoiden viedessä pois laseja, joissa oli vielä viiniä jäljellä. Järkytys oli molemminpuolinen: tarjoilivat kauhistuivat, kuinka naiset tarrautuivat laseihinsa, vaikka viiniä oli runsaasti tarjolla ja tarjoilijat vain halusivat vaihtaa laseja välillä. Suomeen paluun jälkeen kotimaassa oli vihdoin koittanut keskieurooppalainen terassiaika – tai melkein. Tytöt joivat makeaa siideriä ja pojat olutta tai lonkeroa. Myöhemmin lonkerosta (jota ei tunnettu vielä muualla maailmassa) tuli tyttöjenkin juoma erilaisine maku- ja värivaihtoehtoineen. Pikkuhiljaa naiset siirtyivät kuivaan valkoviiniin – mikä on vieläkin monen ainoa valinta. ”Laatunainen” ei juo olutta ja viskistä pitäviä naisia pidetään outoina tai kaappijuoppoina. Kuiva valkoviini, kiitos on edelleen usein kuultu juomatilaus baaritiskillä. Viini on arvokas juoma Suomessa, kiitos valtiomme alkoholipolitiikan. Moni järkevä aikuinen menee edelleen ulkomailla sekaisin, kun viiniä saa joka maitokaupasta ja hinta on vain murto-osan rakkaan monopolimme hinnoista. Viinarallia kauhistellaan, mutta kukapa ei kokisi kiusausta tarttua tilaisuuteen viattomalla Tallinnan vierailulla… Varsinainen innostukseni viiniin lähti itse asiassa innostuksesta Alkoon. Oli hohdokasta tutustua uuteen Alkoon, jossa sai kierrellä vapaasti ja jossa asiantuntevat myyjät osasivat johdatella viinien ihmeelliseen maailmaan. Alkon myyjäksi en sentään itse päässyt, mutta elin vahvasti mukana, kun tyttäreni aloitti uransa Alkossa. Menin vihdoin Haaga-Helian viinikurssille, jossa karismaattinen opettaja Jouko Mykkänen vielä lisätä tuulta purteen. Viinimaailma alkoi avautua ja täysin pistein suoritettu kurssi loi uskoa tulevaisuuteen (tytär tosin preppasi minut kokeeseen). Liityin Alkon Etiketti-klubiin ja tuhlasin omaisuuden viinikursseihin, ennen kuin ymmärsin liittyä koulun viinikerhoon, jossa neljällä eurolla pääsi tutustumaan eri maahantuojien valikoimiin. Ravintola Käpygrillin markkinoinnissa auttaminen avasi pääsyn Hartwa-Traden tilaisuuksiin ja mukaan päättämään ravintolan viineistä, samoin kuin pääsyn Italian viinien tutustumistilaisuuteen ja nyt viimeksi Winestaten maisteluiltaan Kellohallissa. Omana tavoitteenani Winestaten tilaisuudessa oli löytää uusia kuohuviinejä sekä testata Cono Surin luomuviinejä. Tilaisuus toikin muita huippuhetkiä, joista ehdoton kohokohta oli Wine Spectatorilta 100/100 pistettä saanut Dow’s 2007 Vintage Port. (Wine Spectator: "Amazing aromas of lilac, violet, crushed blueberry and mineral that turn to black pepper and spices follow through to a full-bodied, medium-sweet palate, with a long, chewy finish. Evolves to tar and asphalt. Really held back, yet powerful grip slaps you. This is mind-blowing in texture. The greatest Dow ever made. Best after 2022." Toinen kohokohta oli vuoden 2012 Gerard Bertrand Minervois La Liviniere 'Clos d'Ora' (Languedoc-Roussillon). Pullon hinta pyörii kahden sadan euron paikkeilla, joten kovin helposti sitä ei tulisi itse hankittua. Viinitalo oli itselle uusi tuttavuus, mutta maistiainen antoi syyn tutustua jatkossa talon tarjontaan paremmin. William Fevren Chablis-viineistä suosikkini oli Domaine Chablis 1er Cru Les Lys 2011. Bisolin helppo Desiderio Jeio Prosecco Valdobbiadene Brut on loistava valinta tyttöjen iltaan, kun taas Crede sopii hieman arvokkaampaan tilaisuuteen. Cono Surin tuotteista Single Vineyard Riesling oli minulle mieluisin, vaikka Bicicletan viehättävää tuoksua ei voikaan vastustaa. Gewürztraminer vaan tuo niin muistoja mieleen. Luomuviineistä en ole vielä löytänyt ehdotonta suosikkiani, mutta Cono Surin Organic Chardonnay menettelee kyllä. Alkoholittomat Torresit lienevät autoilijan pelastus, mutta alkoholiton viini ei (vielä) ole se minun juttuni, muutoin kun pakon edessä. Trendit ovat menossa kevyempään ja jopa täysin alkoholittomaan suuntaan, joten niitäkin on testattava. Kyllä se hyvä vielä löytyy… Illan kruunasi Pommeryn Cuvee Louise 2002, joka sopii niihin aivan erityisiin hetkiin. Täydet kiitokset vielä Winestatelle hienosti järjestetystä tilaisuudesta, Kellohalli sopi paikaksi erittäin hyvin ja erikoismaistiaiset oli taitavasti valittu. Harmi, että oli pakko jatkaa matkaa ennen Madeiraa… Huom. Tämä kirjoitus ei ole sponsoroitu ;) Seuraava askel onkin harrastuksen jatkamiseen sopivan viiniklubin löytäminen. Ehdotuksia? Yrittäjyys on tänä päivänä monestakin syystä varteenotettava vaihtoehto hankkia toimeentulo. Yritystoiminta on kuitenkin haasteellista, ja tie yrittäjäksi voi olla monenlainen. Lehti, Rope ja Pyykkö jakavat kirjassaan ”Mikä tekee yrittäjästä menestyvän: perusyrittäjästä superyrittäjäksi” yrittäjät synnynnäisiin, ajautuneisiin ja joutuneisiin yrittäjiin. Synnynnäisiä yrittäjiä voidaan tarkastella sen mukaan, ovatko he syntyneet yrittäjiksi esimerkiksi vanhempiensa yritysten perijiksi, vai onko heillä vain ollut sisäinen palo toteuttaa itseään. Osa synnynnäisistä yrittäjistä voi olla syntynyt yrittäjäperheeseen ja vaikka ei jatkaisikaan vanhempiensa yritystä, on kuitenkin tottunut yrittäjän arkeen ja näkee sen luontevimpana työnteon mallina. Näitä synnynnäisiä yrittäjiä on kuitenkin kirjoittajien mukaan vähän. Monet Suomen yrittäjistä ovat kirjan mukaan ajautuneet yrittäjiksi harrastustoiminnan, puolison tai ystävän, sopivan tilaisuuden tai vaikkapa yritysoston kautta (esimerkiksi toimiva johto siirtyy yrityksen omistajiksi kuten hiljattain Seppälän tapauksessa). Yrittäjäksi joutuneet ovat valinneet yrittäjyyden lähinnä viimeisenä - vähiten huonona - vaihtoehtona työttömyyden uhatessa. Tällöin yrittäjyyteen ei ole ollut vetoa, vaan lähinnä työntöä. Filosofian Akatemian Lauri Järvilehto kertoo kirjassaan ” Upeaa työtä! Näin teet itsellesi unelmiesi työpaikan” myös tapauksista, joissa yrittäjäksi ryhdyttiin, kun olemassa ei ollut sellaista yritystä, jossa yrittäjäksi ryhtynyt olisi halunnut esimerkiksi aatteensa vuoksi työskennellä. Tällöin syntynyt-ajautunut-joutunut –malli ei täysin sovi, koska kyse ei ole ajautumisesta, vaan tietoisesta hakeutumisesta kyseiseen työhön ilman kuitenkaan polttavaa paloa olla yrittäjä. Joutunut-sanakaan ei kuvaa tätä tapausta, kun kyse ei kuitenkaan ole vastentahtoisesta viimeisestä vaihtoehdosta. Järvilehdon tapaiset uuden polven filosofit korostavat intohimon löytämistä tekemiseen, oli se sitten palkkatyötä tai yrittämistä. Se hyödyttää sekä henkilöä itseään että yhteiskuntaa, lisäten Järvilehdon mukaan onnellisuutta, vähentäen burn outeja ja vanhuuden kognitiivisia sairauksia. Työelämäkin muuttuu koko ajan yrittäjämäisemmäksi. Etätyö ja erilaiset projektien suoritusmallit siirtävät yhä enemmän vastuuta työntekijälle. Myös tulos tai ulos –malli on enemmän esillä kuin aikaisemmin, jolloin sitouduttiin pitkäaikaisiin suhteisiin. Omat vanhemmat saattoivat vielä olla jopa 40 vuotta saman työnantajan palveluksessa. Nykyään tämä on tosi harvinaista – eikä nuori polvi taida pitää sitä enää edes tavoiteltavana, päinvastoin. Elämänlaatuun panostavat nuoret haluavat muutakin sisältöä kuin työnteon, ja uraohjukset taas harkitsevat tarkkaan, kuinka kauan kannattaa olla samassa työpaikassa. Sitoutumista ei tapahdu enää entiseen tapaan, ei työnantajan eikä työntekijän puolelta. Suomessa on edelleen liian vähän yrittäjiä. Kuten kirjassa todetaan, lähivuosina yli 80 000 yritystä tarvitsisi jatkajan. Onkin todennäköistä, että moni niistä joutuu lopettamaan jatkajan puuttuessa. Vaikka yritystoimintaa pyritään tukemaan sanoin ja teoin, asenneilmasto yrittäjyyttä kohtaan ei ole vielä tarpeeksi muuttunut. Vaikka yritystoiminnan koulutusta tuodaan kouluihin ja korkeakoulut ovat sisällyttäneet yritystoiminnan kursseja melkein kaikkiin opintoihin, ei monella vielä ole uskallusta hypätä epävarmuuteen. Useimmat tavoittelevat – varsinkin korkeakoulutetut - edelleen turvallista palkkatyötä. Pelko epäonnistumisesta on suuri, ja konkurssia pidetään yhä leimaavana häpeätahrana. On jo melkein klisee sanoa, että Amerikassa konkurssi kuuluu yrittäjän koulutukseen, mutta ainakaan uudelleen yrittämisen kynnys ei siellä ole niin korkealla kuin meillä. Yrittämisen vähyys johtuu osittain myös yhteiskunnastamme, joka on luonut hyvän ja turvallisen sosiaalisen hyvinvointimallin. Työsuhteessa olemme turvattuja, ja verojen ja jäsenmaksujen ansiosta työttömänä tai sairaana toimeentulomme tulee yhteiskunnan korvauksista. Näin ei ole yrittäjällä. Maissa, missä ei ole näin hyvin toimivaa järjestelmää, ihmisten kynnys toimia yrittäjänä on pienempi: toimeentulo on pakko hankkia jostain ja toisaalta ei ole mitään menetettävääkään. Olin kerran seminaarissa, jossa käsiteltiin maahanmuuttajien yritystoimintaa Suomessa. Suurimmat yrittäjäryhmät löytyivät venäläisten ja turkkilaisten ja pienimmät somalien keskuudesta. Syiksi esimerkiksi turkkilaisten miesten suureen yrittäjyysprosenttiin esitettiin sekä kulttuuria että olosuhteita. Osa oli saapunut maahan aviopuolisoina ja koska vaimot olivat töissä, miehet eivät saaneet yhteiskunnan tukia. Kynnys yrittämiseen oli matala myös siksi, että Turkissa yrittäjyys on yleistä. Toisaalta turkkilaisen miehen kunnialle on vaikeaa ajatus olla vaimon elätettävänä. Ravintola-ala on monelle maahanmuuttajalle luonnollinen valinta, koska siihen ei Suomessa vaadita koulutusta, vähäiselläkin kielitaidolla voi toiminnan aloittaa – ja kaikki turkkilaiset ovat erittäin kiinnostuneita ruoasta. Joillakin Helsingin turkkilaisista ravintolayrittäjistä on jopa lääkärin tai lakimiehen tutkinto kotimaasta. Niihin ammatteihin pääsy taas Suomessa olisi ollut kovan työn takana ja monet valitsivatkin sitten helpomman ammatin. Somaleilla taas ei seminaariluennoitsijan mukaan ollut vastaavaa yrityskulttuuria kotimaassa, ja toisaalta kynnys lähteä yrittäjäksi oli korkea menetettävien sosiaalietuuksien vuoksi. Tilannetta onkin kritisoitu, ja maahanmuuttajien yritystoimintaa pitäisi erilaisilla tukitoimilla edistää. Maahanmuuttajat työllistyvät vaikeammin ja siksikin yrittäjyys helpottaisi tilannetta. Maahanmuuttajat työllistävät mielellään muita maahanmuuttajia, jolloin vaikutus vielä moninkertaistuisi. Tarvittaisiin kielitaitoisia "yritystoiminnan tulkkeja", jotka varmistaisivat, että maahanmuuttajayrittäjät selviävät byrokratiaviidakossa, joka on joskus suomalaisillekin haasteellinen. Suhtautuminen yrittäjyyteen on muuttumassa korkeasti koulutettujenkin kohdalla. Viime vuosien taantuma ja irtisanomisaallot ovat herättäneet koulutetut huomaamaan, kuinka vaikeata on säilyttää työ tai löytää uusi, varsinkin jos sille vielä asettaa korkeita vaatimuksia. Monelle senioritason ammattilaiselle oman itsensä työllistäminen alkaakin olla ainoa realistinen vaihtoehto. Onneksi on olemassa Eezyn kaltaisia välimuotoja toiminnan aloittamiseen. Enää tarvitaan vaan sopivia rahoitusmuotoja varsinaiseen yritystoimintaan siirtymiseen – nykyinen starttiraha ei juuri korkeasti koulutettua ammattilaista innosta. Itse olen tietyllä tavalla ajautunut yrittäjämäiseen asemaan. Edellisessä kokopäivätyössä oli joustava työnteon malli, kannettava, älypuhelin ja auto riittivät markkinointipäällikön toimistoksi. Tavallaan kyse oli suvun yrityksestä, joten yrittäjähenkisyys oli koko toiminnan ydin. Rakennusalan taantuman myötä ei ollut mitään järkeä pitää henkilökuntaa kokoaikaisissa tylsuhteissa, joten siirryttiin projektikohtaiseen malliin. Olin tehnyt tulkin töitä ja koulutuksia oman työn ohella, joten keikkatyö oli jo tuttua. Rakastan vapautta paikan, aikataulujen ja töiden suhteen. Siksi teen keikkatyötä edelleen. Toimin vuokrakouluttajana, turkin kielen asioimistulkkina, projektipäällikkönä ja teinpä jopa yhden saksalaisten matkatoimistovirkailijoiden lentokenttätransferinkin viime kesänä. Entisille työnantajilleni teen projekteja silloin tällöin. Yrittäjämäistä tilanteessa on se, että palkkatyössäni palkka olisi jatkunut mahdollisen sairausloman ajankin, nyt peruuntuneesta keikasta ei luonnollisestikaan saa korvausta. Laskutan osuuskunnan (Eezy) kautta, joten minulla ei ole varsinaisen yritystoiminnan byrokratiaa. Omassa mallissani myynninkin hoitavat muut tahot. Minä otan keikkoja vastaan siten, miten ne sopivat kalenteriini. Jos se ihannetyöpaikka kuitenkin sattuisi kohdalle, en usko, että minullakaan olisi mitään säännöllistä palkkatyötä vastaan. Realiteetti vain on se, että sellaiseen työpaikkaan riittää hakijoita. Mottoni onkin ”create the life you want to live” eli polku on luotava itse. Tämä pätee niin uraan kuin yksityiselämäänkin. Hyvinvointiyhteiskuntamme ei pysty huolehtimaan meistä niin kuin aiemmin, joten meidän on tartuttava toimeen. Meidän tulee myös jaksaa kauemmin työelämässä. Siksi tekemisen on oltava mielekästä. Kaikki voivat tehdä kaikkia töitä, mutta jos työssään ei viihdy, se kuluttaa liikaa. Yrittäjyys ja suomalainen sisu on päivitettävä 2000-luvulle (Sisu2015). Etsitään oma kutsumuksemme ja luodaan itse omat ihannetyömme ja -työpaikkamme. Kuulostaako helpolta? This blog post is about a talented painter and textile artist Seija Floderus - only in Finnish, about her in English here. Haluan tänään esitellä blogissani hyvän ystäväni, lahjakkaan taiteilijan Seija Floderuksen. Hänellä on ollut uskomattoman värikkäät vaiheet Tuupovaarasta Ruotsin kautta Yhdysvaltoihin ja viimein takaisin Suomeen. Kasvatettuaan nelilapsisen perheensä amerikkalaisen kotiäidin tapaan (kaikki ovat nyt menestyneitä, hyvin koulutettuja ja perheellisiä) hän sai vihdoin mahdollisuuden toteuttaa haaveensa ja opiskella taidetta. Hän pääsi opiskelemaan arvostettuihin oppilaitoksiin kuten Rhode Island School of Designiin ja University of Massaschusetts’iin ja sai vuonna 1997 tutkinnon Master of Fine Arts, major Fiber Arts. Seijan taideteokset koostuvat kupariloimeen kudotusta silkistä, puuvillasta ja pellavasta. Kuviot syntyvät merilasista, ja aivan viime aikoina hän on alkanut käyttää jopa optisia valokuituja töissään. Seija tekee myös öljyvärimaalauksia ja ikoneita. Yhdysvalloissa hänellä oli hienosti alkanut ura, kun hän päätti palata juurilleen kotimaahan ja keskittyä vain ja ainoastaan taiteeseen. Yhdysvalloissa hän oli haluttu opettaja ja piti säännöllisesti kursseja eri oppilaitoksissa. Hänellä oli lukuisia näyttelyitä ja hänen töitään ostettiin erittäin hyvillä hinnoilla yksityiskokoelmien lisäksi sairaaloihin ja yritysten pääkonttoreihin (mm.. Women Breast Cancer Center, Providence, RI, Bank of Rhode Island, Head Quarters, Providence, RI ja Chrysler Corporation, Miami). Itsekin 17 vuoden jälkeen Suomeen palanneena tiedän, kuinka kulttuurishokki voi joskus olla paluumuuttajalle pahempi kuin aivan uuteen kulttuuriin tulevalle. Kotimaa on muuttunut, mutta sinulla on vielä kuva siitä vanhasta "ruusuisesta" koto-Suomesta. Byrokratia on kangistunut, kieleen on tullut uusia sanoja ja käsitteitä, työelämä on muuttunut ja ystäväverkostoa pitää alkaa rakentaa aivan alusta. Mutta toisaalta myös edistystä on tapahtunut: autokatsastuksessa tarjotaan kahvia, kirjastotädit kysyvät, voivatko olla avuksi, kaupan kassalla istuu tatuoituja ihmisiä ja baarissa tarjoilijalla on enemmän lävistyksiä kuin tukkaa. Ympäristökään ei ymmärrä, että sinulla saattaa olla suuri aukko kollektiivisessa muistissa. (Muistan itse hämmästelleeni ja kysyneeni, ketä Viljoa tarkoitettiin, kun kollega uudella työpaikalla lohkaisi ”Onks Viljoo näkyny”. Koko yhteisö kääntyi katsomaan silmät pyöreinä. No, jos oli ollut pois 80-luvun, niin eiköhän se selitä paljon.) Seijan alkukaan ei ollut helppo Suomessa. Taidepiireissä ei ollut ketään tuttua. Amerikassa hankittua koulutusta ei arvostettu täällä yhtä paljon kuin Suomen taidekentän hyväksymiä kotimaisia tutkintoja. USA:ssa arvostettu taiteilija jatkoikin kouluttamista Yhdysvalloissa muutaman vuosittaisen kurssin verran, kunnes vihdoin pääsi Kauniaisten Petraan kouluttamaan. Tuntemattomuus kotimaisissa taidepiireissä ei avittanut omaa studio/näyttelytilaa Pikku-Huopalahdessa, joten siitäkin piti luopua kannattamattomana. Taiteilijat eivät ole parhaita omassa markkinoinnissaan varsinkaan Suomessa, jossa suhdetoimintaa ja itsensä mainostamista karsastetaan. Taidepiirit ovat niin sisäänlämpiäviä, ettei esimerkiksi apurahan saamisesta kannata edes haaveilla. Nyt on onneksi Suomessakin huomattu, että taiteilijat tarvitsevat tukea omassa markkinoinnissaan. Apurahat vähenevät ja hakijat lisääntyvät, eli etteivät taiteilijat jäisi kortistoon, heille täytyy opettaa markkinointia. Haaga-Helian kulttuuriyrittäjyys on ollut loistava hanke. Toivottavasti siihen tulee jatkoa, koska asia ei vielä korjaannu muutamalla PowerPoint-esityksellä. Lisää workshoppeja, käytännön toimia ja rahoitusta! Itsekin olen mukana tällaisissa hankkeissa ja Tuuli Digital Marketingin kautta autamme taiteilijoita tuomaan itsensä esille myös verkossa. Samalla meidän pitäisi kuitenkin kannustaa myös tavallisia suomalaisia innostumaan aidosta taiteesta kodeissaan nykyisten ikea- ja askotaulujen sijaan. Kalliiden galleriapaikkojen sijasta tarvitaan enemmän edullisia pop-up-näyttelyitä ja verkkokauppaa. Taiteen pelastamiseksikin tulisi nyt Suomessa kääriä hihat. Pelkästään opiskelupaikkoja karsimalla tilannetta ei korjata, päinvastoin, saatamme menettää monia tulevaisuuden lupauksia. Taide on tärkeä osa kulttuuriamme ja sen vaikutukset ihmisten hyvinvointiin on todettu useasti. Työhyvinvointihankkeisiin satsataan tällä hetkellä ja taiteilijoilla olisi sille sektorille paljon annettavaa (pingWork Goes Happy!) Seija ja Tuuli Digital Marketing osallistuivat Haaga-Helian Kulttuuriyrittäjyys-hankkeeseen 2014. Seija antaa myös reikihoitoja ja järjestää taidekursseja (kuten ikonimaalauskurssin Venetsiassa 2007). Tällä hetkellä hän työstää elämänkertaansa ja hakee rahoitusta sen julkaisemiseen. Hän etsii myös sopivaa näyttelytilaa tekstiilitöilleen sekä isoille maalauksilleen. Yhteystiedot: Seija Floderus www.instagram.com/seijafloderus Katso myösMinna Kilpeläisen dokumentti Ikonimaalauskurssilta Venetsiasta "Pyhät ja parantavat kuvat" (2009). Sain kutsun tulla tutustumaan Italian viinitaloihin torstaina 5. helmikuuta. "Selezione Italia Wine -tapahtuman järjesti ITC-Italian Trade Connections ja se pidettiin ravintola Palacessa, Helsingissä. Tapahtuma oli oikein antoisa ja viihdyin siellä monta tuntia. Paikalla ei ollut lainkaan tuttuja, mikä oli harvinaista, koska kuitenkin olen opiskellut Haaga-Helia AMK:ssa hotelli- ja ravintola-alan liikkeenjohtoa ja vastaavissa tilaisuuksissa melkein aina törmään entisiin opiskelutovereihin. Erityisesti minulle jäi mieleen Villa Franciacortan DIAMANT PAS DOSÈ (yllätyspullona) sekä hyvä kesäkuohuva BOKE ROSE BRUT. Italian Wine Atelierilla oli oikein miellyttävä Prosecco, jolle todella toivon maahantuojan löytyvän. Heidän Pinot Grigionsa oli myös hyvä. Erikoinen tuttavuus oli Pecorino-rypäleestä tehty Tenuta Cocci Grifonin COLLE VECCHIO. Pecorino on antiikkinen rypäle, jonka juuri samaisen viinitalon Guido Cocci Grifoni herätti uudelleen eloon 1980-luvulla. Tiistaina 10.2. taas oli puolestaan tilaisuus tutustua Hartwa-Traden uutuuksiin. Lasi Viiniä - ja Drinkkipäivän nimellä järjestetty tilaisuus pidettiin viehättävässä Ravintola Sipulin Talvipuutarhassa. Aloitin luonnollisesti samppanjasta. Hartwa-Trade on ottanut uutuutena valikoimaan Lansonin White Labelin. Täytyy kuitenkin myöntää, että omaa makuani lähempänä on edelleen Lansonin Extra Age. Tsarinen Premium Brut on edullinen, mutta hyvä "arkisamppanja". Kuohuviineistä yritin löytää sopivaa Proseccoa piccolo-koossa, mutta en löytänyt mieluista. Muuten kuohuviineistä muistiin jäivät Perlagen Sgajo Prosecco Extra Dry Organic Vegan, viehättävässä pinkissä pullossa ollut J.P. Chenet'n Sparkling Rose Ice Edition sekä Grüner Veltlinersistä tehty Klosterneuburg Mathäi Brut. Harmi, että unohdin maistaa Arthur Metzin Cremant d'Alsace Brut Millesimen, sitä on kehuttu. Ihastuin nimittäin Arthur Metzin Rieslingeihin, (joista Grand Cru Steinklotz oli ehdottomasti parhain) ja unohdin kaiken muun. Iltapäivä päättyi suklaiseen nautintoon: lasilliseen Baileysin Chocolat Luxea... Suutarin lapsellako ei ole kenkiä? Kuinka vakuuttaa somestrategistina, jos oma digitaalinen jalanjälki verkossa ei ole katu-uskottava? Onko siirtyminen opettajan roolista konsultin rooliin sitä, että on elettävä niin kuin opettaa? Opettajan osaamista ei liiketalouden perustutkinnon kohdalla kyseenalaisteta, riittää, kun osaa opettaa opiskelijat tekemään asioita verkossa. Mutta kun haluaa laajentaa työkenttäänsä yritysmaailman puolella, tarvitaankin jo näyttöjä. Niin, voihan sitä aina näyttää muille tehtyjä projekteja, mutta eikö oma näkyvyys ole se tärkein käyntikortti? Markkinoinnin ammattilaisena pitäisi sentään tietää brändäyksen merkitys, eli olisiko syytä laittaa ensin oma kotipesä kuntoon? Tietysti "konsultti" aloittaa aina kaverin brändäyksestä - meille suomalaisille on vaan niin paljon helpompaa kehua kaveria kuin nousta itse jalustalle. Mutta aika on ajanut liian vaatimattomuuden ohi. Nuoriso tulee kovaa vauhtia työelämään ihan erilaisella itsetunnolla, millä minun sukupolveni on varustettu. Näitä asioita halusimme pohtia konsulttikollegan kanssa, ja aloitimme reippaasti virtuaalisen minämme luomisen. Aloitimme kollegasta ja hänen uudesta yrityksestään ja pääsimmekin jo hyvin eteenpäin, kunnes aivot tarvitsivat uutta virikettä. Sielu tarvitsee myös ravintoa (ja mieli kakkua), joten suunnistimme Saunalahteen Cafe Bastvikiin. Bastvik - vanha, kunnostettu kartano, joka on vain joka kuukauden ensimmäisenä viikonloppuna avoinna - on ensikertalaiselle mahtava kokemus, unelmien täyttymys... Vanhan kartanoromantiikan ystävälle kylmä businessmaailma siirtyi kauas kaukaisuuteen, ja rauha ja levollisuus valtasivat mielen. Uusia ideoita alkoi syntyä ja jälleen kerran oli todettava, että kunnon aivoriihi - brainstorming - tarvitsee onnistuakseen ympäristönvaihdosta, uusia virikkeitä, kauneutta, hyvää oloa (eli porkkanakakkua) ja avointa mieltä. Uusi elämämme alkoi siitä - Create the Life You Want to Live! Prokrastinaatioon eli vetkuttamiseen taipuvaisen on varmaan täysin tuhoon tuomittua alkaa kirjoittaa blogia. Ensimmäiseksi ja viimeiseksi jäänyttä kirjoitelmaa kun ei voi blogiksi nimittää. Asiantuntijat kehottavatkin kirjoittamaan kymmenen valmista blogikirjoitusta ennen blogin julkaisemista - siinä ehtii nähdä, tuleeko kirjoittaminen jatkumaan alkuinnostuksen jälkeen. Tänään on kuitenkin se päivä, että kirjoittamisen aika on tullut. Aloittaminen on vaikeaa, mutta uskon, että elämäni myös blogimaailmassa on nyt alkanut. Vaikka tämä blogi käsitteleekin osittain digitaalisen markkinoinnin ja työelämään liittyviä asioita, tulee joukkoon myös postauksia henkilökohtaista kokemuksista, tapaamisista, ideoista ja verkostoitumisesta. Omassa ajatusmaailmassani työ ja muu elämä limittäytyvät, ne eivät sulje toisiaan pois, vaan ovat keskenään tasapainossa. Somemaailma on minun maailmani, mutta ei pelkästään verkossa, vaan myös välillä ihan IRL. Suomeen on syntynyt SomeTime-yhteisö eritasoisista kouluttajista, käyttäjistä ja harrastajista, jotka sekä jakavat ansiantuntijuuttaan avoimesti verkossa (slideshare), vetävät seminaareja ja koulutuksia että julkaisevat oppaita. Ryhmä järjestää talkoilla vuosittaisen SomeTime-tapahtuman (kuvat SomeTime2014-tapahtumasta Turusta), jossa vihdoin olen tuntenut löytäneeni oman heimoni. Se on minun maailmani. |
Archives
December 2022
AuthorEija Tervo - Photographer and Instructor of marketing and social media, from Espoo, Finland. Categories
All
|