Träskbyn eli Järvikylän alue on valtakunnallisesti merkittävää kulttuuriympäristöä viljelymaisemineen ja arvokkaine vanhoine rakennuksineen. Alueella on asuttu jo kauan:  peltojen vierestä on löytynyt useita kivikauden asuinpaikkoja.  Träskbyn kylä kuuluu Espoonkartanon alueeseen. Kuvissa (yllä) oleva Sågars oli "Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema" -kirjan mukaan vuonna 1540 yksi Träskbyn kolmesta talosta. Se oli aluksi niistä köyhin ja oli välillä tyhjilläänkin, mutta 1600- ja 1700-lukujen vaihteessa se sai Espoonkartanon rälssilampuotitilan aseman. Nykyinen päärakennus on todennäköisesti ollut samalla paikalla jo satoja vuosia, tosin sitä toki on jatkettu ja muuteltu vuosien saatossa.

Löysin tämän idyllisen kylän sattumalta etsiessäni uusia kuvauskohteita Espoonkartanon alueella. En ollut aiemmin perehtynyt alueen historiaan tarkemmin, vaikka kartanon alue siltoineen ja koskineen oli jo tuttua, olinhan vieraillut alueella kuvaamassa eri vuodenaikoina. Tällä kertaa poikkesin kuitenkin uudelle sivutielle - ja aivan kuin olisin sukeltanut ihan toiseen aikakauteen!

Otin muutamia kuvia.  Yhtä vanhaa pellolla ollutta rakennusta kuvatessani viereeni tuli paikallinen isäntä, joka ihmetteli, miksi kuvasin. Kun kerroin ihastuneeni maisemaan, hän esitteli vastapuolella olleen Sågarsin talon ja kertoi, että sinnekin saisi tulla kuvaamaan, talo olisi todella vanha ja varmasti mielenkiintoinen. Silloin en kehdannut mennä ja se harmittaa vieläkin! Ehkä uskallan nyt tämän kirjoituksen jälkeen?

Lainasin kirjastosta "Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema" -kirjan, josta löytyi lisää tietoa kylästä. Kirjassa Sågarsin päärakennusta kuvataan seuraavasti: "Rakennushistorialtaan mielenkiintoinen, hyvin säilynyt, vanha päärakennus. Kaunis pihapiiri. Tärkeä osa Träskbyn kylä- ja maisemakokonaisuutta."

Vanhan kylätien ja talon välissä on vaikuttava vanha kiviaita. Kesällä ympäröivät pellot ja kylän muut vanhat rakennukset ovat kauneimmillaan, mutta myös syksyn värit ovat kylässä upeita. Mankinjoki halkoo peltomaisemaa ja luo oman viehätyksensä alueelle. Järvikylän alue on suojeltu ja mikäli sinne tehdään uudisrakennuksia, ne täytyy hyväksyttää ja niiden tulee sopia alueen ilmeeseen. (Haasteita on ollut lupien saamisessa, mutta lähinnä Espoon rakennusvalvonnan ruuhkautumisesta johtuen).

Hienoa, että tämä arvokas kylä säilyy!

Huom. Kiitokset vielä Espoon kaupunginmuseolle, joka ystävällisesti digitoi kolme uutta Matti Huuhkan kuvaa Sågarsista! Erkki Härön kuva Träskbyn kylätiestä löytyy myös Finnasta.

Olen edesmenneiden isäni Unto Tervon ja isoäitini Toini Eerolan tapaan vanhojen talojen ja kartanoiden lumoissa. Isoäitini oli viettänyt lapsuutensa isosiskonsa kartanossa ja oli saanut sieltä innoituksensa kartanokulttuuriin ja erityisesti puutarhanhoitoon. Siirtyessään sotavuosien jälkeen ison talon emännäksi Kalvolaan hän toi tullessaan puutarhamallin, jonka erikoisia kukkia ja kasveja naapurit ihmettelivät - ja lopulta alkoivat itsekin kasvattaa. (Isoäidin ("Suurmummin") ja minun yhteisistä seikkailuista myöhemmin lisää). Isäni taas oli historiasta kiinnostunut, eikä arkaillut ajaa vanhojen talojen pihaan kyselemään - äitini kauhuksi - talojen historiasta.

Olen kamerani kanssa kierrellyt pitkin Espoota ja Kirkkonummea miettien monien näkemieni kohteiden aikaisempia vaiheita. Kaikista ei ole perinteisellä google-haulla löytynyt paljonkaan tietoa. Onneksi on Helmet, Finna ja Espoon kaupunginmuseo!

Espoossa ja Kirkkonummella on paljon näitä historiallisia paikkoja, taloja ja kartanoita, joiden säilymistä niin kovasti toivon. Osa rakennuksista on yksityisomistuksessa ja uskonkin, että niihin panostetaan. Entä sitten kaupungin/kunnan omistamat kiinteistöt, joiden kunnostamiseen ei ole resursseja? Miten niiden tulevaisuus taataan? Yksityisomaisuuteen päätyminen on tietysti yksi ratkaisu, mutta silloin me historian harrastajat emme pääse enää käymään ja kuvaamaan niissä. Mikä taho pystyisi kunnostamaan vaikkapa Åminnen kartanon yhteiseen käyttöön? Voisihan siinä olla asuntojakin, kunhan alakerrassa olisi kahvila tai galleria. Usein näiden rakennusten pihat ja puistot ovat täysin villiintyneitä. Kuinka upeita niistä saisikaan oikeissa käsissä!

Tavoitteenani on kerätä juttusarjaan kuvia ihailemistani paikoista ennen ja nyt -kuvien kera. Joitakin kohteita olen kuvannut jo useamman kerran, ja jatkan edelleen. Finnasta ja Espoon kaupunginmuseolta saan lisää kuvia. Ehkäpä tästä projektista syntyy vielä kuvakirja?

Olen innolla tutustunut Espoon kaupunginmuseon ja Finnan kokoelmiin sekä lainannut kirjastosta monta eri teosta. Tässä mieluisimmat:

• Espoon rakennuskulttuuri ja kulttuurimaisema (Espoon kaupunginmuseo, Erkki Härö)
• Signe Brander Suomen kartanoissa (SKS, toim. Irma Lounetvuori & Sirkku Dölle)
• Maatilojen Espoo (Espoon perinneseura)
• Oivalluksia Espoosta vuosien varrelta (Espoon perinneseura, Mauritz Hellström)
• Kuninkaantie Espoossa (Espoon kaupunki, Itkonen-Kirvenniemi-Hämeri)
• Kuninkaantie - Kungsvägen
• Herrgårdar och Rusthåll i Helsingforstrakten (Schildts, Bo Lönnqvist, 2009)
• Gods och Herresäten i Finland (Ragna Ahlbäck, 1946)
• Suomalainen kulttuurimaisema (Tammi, Tapio Heikkilä, 2000)
• Kirkkonummen rakennuskulttuuri (Sigbritt Backman)
• Aurora Karamzinin ja Träskändan kartanon tarina (Espoon perinneseura, Kivimäki-Uotila, 2016)
• Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide - (kuvat Taneli Eskola, 2001)

Suosikkialueitani Espoossa ovat Järvikylä (Träskby), Kurttila, Kauklahti, Träskända, Glims ja Finns. Kirkkonummea vasta tutkin tarkemmin, mutta nyt jo vanhat kartanot Navala ja Eerikinkartano ovat päässeet listalleni.

​Matka jatkuu, ja lisätiedot tuovat varmaan taas uusia kohteita tulevaan sarjaani!

​

Minua on aina pelottanut kuvata ihmisiä, varsinkin kadulla. Miksi se on niin vaikeaa? Kuitenkin katukuvaus olisi niin mielenkiintoista!  Ihailen kuvaajia, jotka löytävät niitä arkipäivän helmiä ihan tavallisesta kaupunkiympäristöstä. Kun katson omaa kuvavirtaani instassa, häpeän. Tylsää maisemaa tai tylsiä rakennuksia, kuollutta kuvaa.

Päätin tänä kesänä, että teen asialle jotain. Tilaisuus tuli, kun Valokuvataiteen museo ilmoitti katuvalokuvauskierroksista. Ilmoittauduin Jaana Rinteen kierrokselle 27. heinäkuuta 2021. Jaana on helsinkiläinen vapaa toimittaja ja kuvaaja, jonka kierroksella oli tarkoitus tarkastella naisen katsetta katuvalokuvauksessa.

En ollut aiemmin pohtinut tätä puolta kuvauksessa. Onko naisen katse erilainen? Itse luulin olevani neutraali, mutta kun jälkeenpäin tarkastelin kuviani, kyllä ne useimmiten kohdistuivat huomiota kiinnittäviin naisiin. Mutta huomio ei ollut miesmäistä huomiota, vaan ehkä hieman kateellista katsetta siitä, että joku uskaltautuu erottautua joukosta. Hattuja, tatuointeja, rohkeata omaa tyyliä. Jos Jaana Rinne sanoo olevansa "every woman I photograph", niin minä taidan haluta olla sellainen nainen, jota kuvaan...

Kierroksella saimme myös tehtäviä. Ensimmäinen (lämmittely)tehtävä oli ottaa kontakti johonkin ihmiseen auringonkukan avulla. Tietenkin luovuus oli sallittua, eli kukan saattoi hyödyntää toisellakin tavalla. Itse kuvasin kolme kuvaa. Ensimmäisessä kuvassa kukka oli kahden tyylikkään city-ystävän käsissä. Julkaisulupakin tuli suullisesti, eivätkä naiset halunneet kuvaa itselleen ("meistä on jo niin paljon yhteiskuvia"). Toiseen kuvaan löysin viehättävän hatun ja sen alta ujosti hymyilevän naisen. Hän ainakin ilahtui huomiosta. Kolmannen kuvan otin yksinäisestä auringonkukasta oliivipuun juurella.

Seuraavassa tehtävässä tuli tarkastella naista ajatuksella "I am every woman I photograph". Tehtävä olikin vaikea. En löytänyt mieleistäni, mutta yksi kuva puhutteli minua erityisesti. Vanhempi nainen käveli ylväästi kävelykepin kanssa. Koska minullakin on kävelyvaikeuksia, haluaisin pystyä yhtä ylväästi kantamaan tämän rikkinäisen kroppani... Toisessa kuvassa tuuli paljastaa naisen polven takana olevan tatuoinnin. Naisen käsivarsi on myös täynnä tatuointeja. Minullakin on tatuointi (tai oikeastaan puolikas, jäi aikoinaan kesken), mutta yritän aina piilottaa sen. Kolmas tähän tehtävään liittyvä kuvani oli puhelimeen puhuva, hyvin hoikka mustiin pukeutunut nainen. Jälleen toivekuva?

Matkalla seuraavaan kohteeseen ottamaan wellfietä (selfien, jota ei muokata somen "vaatimaan" tyyliin, vaan joka olisi oikeasti minä ja joka voimaannuttaisi) kuvasin ryhmäämme ja muutamia minua kiinnostaneita kohtia reitin varrella.

Wellfie olikin haasteellinen tehtävä. Mietin, saisinko vangittua heijastuksen näyteikkunasta, mutta päädyin kuitenkin tekemään kaksoisvalotuksen kännykällä (siis Snapseedin avulla). Jääköön se nyt tässä näyttämättä (kuten en näyttänyt ryhmällekään), mutta otin siitä itselleni kotitehtävän: minkälainen olisi minun wellfieni? Oli kuitenkin hienoa, kuinka rohkeasti kaikki jakoivat omia kuviaan.

Matkalla kohti viimeistä tehtävää - lokkien kuvaamista Kauppatorilla - sain pari kiinnostavaa kohtausta talteen, nimittäin nuorten tyttöjen kujeilun, teinipoikien kolttosen (jonka varsinaista tapahtumaa en ehtinyt vangita; rikkoivat lasia katuun ja karkasivat) ja korona-ajan nyrkkitervehdyksen.
​

Espalla riitti väkeä. Kaikki olivat varmaan tietoisia, että helteet loppuvat ja että sadetta saataisiin seuraavina päivinä enemmän kuin tarpeeksi. Kiire nauttia vielä auringosta...

Jaana Rinne kertoi vielä omasta kuvaamisestaan ja siitä, kuinka nykyisillä kännyköillä saa vähintään yhtä hyviä kuvia kuin digikameroilla. Hän on aloittanut kuvaamisen vasta muutama vuosi sitten ja kuvaa pääasiassa kännykällään. Katukuvaus ei ole välinelaji, kuvan sisältö on tärkeämpi kuin laite, millä se on otettu. Valokuvaajan katse...

Jaanan instagram

​Herkullisia lokkikuvia oli nyt vaikea kalastaa, kun toriaika oli ohi ja Staran autot olivat jo puhdistaneet jätteet kiveyksen pinnasta.

Vaikka paikat väsyivät ja oli kiire noutamaan autoa, niin päällimmäiseksi jäi kiitollisuus retkestä! Se oli hyvin järjestetty, Jaana Rinne mielenkiintoinen opas ja ryhmä todella mukava. Tällaista lisää ja ehkä minustakin vielä tulee oikea katuvalokuvaaja! Tosin ensi kerralla lähden mukaan pienemmällä kameralla...

#valokuvamuseophotowalk


Valokuvataiteen museon kurssit

​​​Galleria Allin näyttelyssä oli omien valokuvieni lisäksi esillä Seija Floderuksen valokudonnaisia sekä Päivi Sivosen valokuvia. Yhteistä meille on paluumuuttajuus ja elämän suuret muutokset: me kaikki olemme asuneet vuosia ulkomailla ja kokeneet elämässämme monenlaisia vaiheita. Elämä on tuonut sekä saavutuksia että menetyksiä. Näyttelyn aiheen ”Tervetuloa valo!” oli tarkoitus tuoda esille meille tärkeän, yhteisen teeman sekä taiteessa että elämässä. Elämässäkin on eri vuodenaikoja, mutta tärkeintä on valo, joka aina jossain vaiheessa taas saapuu ja kirkastaa kaiken. 



Seija Floderuksen kudotut työt ovat ainutlaatuisia yhdistelmiä kupariloimesta, silkistä, puuvillasta ja pellavasta. Kuviot niihin syntyvät merilasista ja teoksiin mukaan kudotuista valokuiduista. Kansainvälisyys, ehtymätön rakkaus luontoon ja mielenkiinto kudottuun taiteeseen ovat hänellä kantava voima luovuuteen.

Päivi Sivonen kulkee mielellään kameran kanssa sekä luonnossa että kaupungissa kuvaten löytämiään pieniä yksityiskohtia. Valo, värit ja muodot ovat tärkeitä hänen kuvissaan. Näyttelyssä esillä olevassa teossarjassa hän on pyrkinyt kuvaamaan, miten erilaista valo on eri vuodenaikoina.

Omat näyttelytyöni olivat pieni katsaus Suomen luontoon.

Kevät vierähti kevättä odotellessa. Kevään sijasta tulikin kesä. Yhden päivän aikana luonto havahtui horroksestaan, ja nyt mennään niin kovaa, ettei kuvaaja pysy perässä... Kirsikankukat peittyvät jo lehtien taakse, valkovuokkokentät loistavat enää vain varjoisissa metsissä. Rentukoita näin tänään ensimmäistä kertaa. Ja tietenkin juuri tämän henkeäsalpaavan vauhdin keskellä kamerani perusputki sanoi sopimuksensa irti! Se toinen (niin, objektiiveja vain kaksi!) on niin raskas, että autolla pitäisi päästä ihan kohteen viereen. Ei kuulosta luontokuvaajan valinnalta. Mutta jalat eivät vielä kanna kunnolla, on pakko tunnustaa tosiasiat.

Meillä on juuri näyttelykin menossa. Keravalla Kuumart ry:n Alli-galleriassa on esillä Seija Floderuksen metallikudonnaisia sekä Päivi Sivosen valokuvataidetta. Muutaman maisemakuvan sain sinne valmisteltua, mutta nyt harmittaa, etten panostanut enemmän. Olin aika varma, ettei näyttelyä pystyttäisi pitämään koronarajoitusten vuoksi. (Selityksen makua?). No, saimme ollakin ensimmäiset, jotka tauon jälkeen toteuttivat näyttelynsä. Lehteenkin päästiin varmaan juuri siksi. 

Mitä tämä kesä tuo tullessaan? Terveyttä? Iloa? Matkoja (vihdoin)? Perheen ja ystävien tapaamista? Töitä ja tuloja taiteesta? Uutta virtaa kuvaamiseen (ja uusia laitteita)? 

Lotto tehty.

Vuosi 2020 oli monessa mielessä erikoinen. Kuka osasi viime jouluna ennustaa, että tänä vuonna emme kokoonnukaan yhteen, vaan vietämme jokainen joulua pienessä piirissä. Ja että pelkäämme saavamme koronan, ennen kuin saamme rokotteen. Ja että jos koronan saamme, meneekö se kevyesti ohi vai kuulummeko siihen pieneen joukkoon, jolle se onkin kriittinen ja jopa hengenvaarallinen? Kuka olisi uskonut, että suomalaiset kulkevat maskit kasvoillaan? Ja että matkailu loppuu kuin seinään ja että ravintolat ovat tyhjillään? Ja että Euroopassa rajoitetaan liikkumista?

Mitähän vuosi 2021 tuo tullessaan? Valokuvaajalle ei juuri peruskeikkoja pukkaa, mutta nyt täytyykin ikuistaa ilmiöitä ja dokumentoida tätä outoa maailman tilaa, vaikka ilman korvausta...

Rauhallista Joulua ja parempaa uutta vuotta 2021!

Nyt kun ulkona luonto alkaa vaipua talviuneen, voi kesää jatkaa Talvipuutarhassa. Helsingin Töölössä sijaitseva Talvipuutarha on todellinen keidas kasvien ystävälle: niitä on yli 200! Talvipuutarhassa on kolme erilaista kasvimaailmaa. Sisääntulon jälkeen oikealla on Kaktushuone, jossa on myös viehättävä orkideaseinä. Kaktushuoneessa on hieno kokoelma erikokoisia ja erinäköisiä kaktuksia ja mehikasveja. Erityisen upeita ovat huoneen valtavat rahapuut, agaavet ja  aaloet. 

Tuloaulasta vasemmalla on eksoottinen Palmuhuone. Palmuhuoneen erikoisuus on kukkivien kasvien ympäröimä parvi, jonka alla on pieni vesiputous ja karppiallas. Palmuhuoneessa on palmujen lisäksi huonekuusia ja muun muassa yli satavuotias kameliapuu.

Palmuhuoneesta pääsee valoisaan Länsisiipeen, jossa sijaitsee viihtyisä oleskelualue. Tila onkin ahkerassa käytössä. Tällä kertaa joukossa oli eväitään nauttivia eläkeläisiä, opiskelijoita, vammaisryhmä, läppärillä etätöitä tekevä viestintäammattilainen sekä koiransa kanssa laatuaikaa viettävä tyylikäs nainen. 

Kokeilin Nikonin peilitöntä 1V3-kameraa ensimmäistä kertaa sisätiloissa, ja  tuloksia voi tarkastella alla olevasta kuvagalleriasta. Talvipuutarhassa saa kuvata, mutta lisälaitteiden käyttö ei ole sallittua, joten jalustaa ei voinut hyödyntää. Tähän testaukseen siis sallittakoon lievät epätarkkuudet... Kuvaamiseen paikalla on aika tarkat säännöt. Matkamuistokuvia saa ottaa, mutta mikäli niitä julkaisee esimerkiksi Facebookissa tai Instagramissa, tulisi paikan toiveen mukaan kuvauspaikka mainita. Potrettikuvauksiin pitää pyytää lupa pari viikkoa etukäteen ja niitä voi sitten ottaa aukioloaikoina (jalustaa ei saa silloinkaan käyttää).
Lisää kuvaamisesta.

Kesällä paikan viehätystä lisää värikäs etupihan Ruusutarha. Ruusuja on yli 3000. Vielä nytkin löytyi kukkivia ruusuja, joihin pakkanen tosin oli lisännyt valkoisen kuurakuorrutuksen. Muotoon leikatut lehmukset olivat paljaat - viime viikon kylmät ilmat tuulineen olivat jo tiputtaneet niistä viimeisetkin lehdet.

Talvipuutarha on avoinna ti 9–15, ke–pe klo 12–15, la–su klo 12–16. Se on suljettu maanantaisin (kasvien huoltopäivä) sekä jouluaattona ja -päivänä ja juhannusaattona ja -päivänä. Talvipuutarha on esteetön. Talvipuutarhan omistaa Helsingin kaupunki ja sinne on vapaa pääsy. Osoite on Hammarskjöldintie 1 A.

Talvipuutarha on ehdottomasti käymisen arvoinen paikka kaikkina vuodenaikoina. Aina löytyy jotain kukkivaa. Erityisen suosittuja ajankohtia ovat kuulemma joulu ja pääsiäinen. Jouluna kukkivat joulutähdet, atsaleat, tulppaanit, amaryllikset, hyasintit ja kielot. Seuraava käyntini ajoittuu siis lähelle joulua!

Kuvagalleria maaliskuu2018

Kuvagalleria kesäkuu 2016

Lue lisää:
hel.fi/talvipuutarha 
Talvipuutarhan esite
Vihreät Sylit (Helsingin kaupunkiympäristön toimialan puistosivusto - suosittelen!)

Syksy on ollut jälleen kaunis. Ankeata marraskuuta odotellessa olemme saaneet nauttia upeasta ruskasta myös täällä etelässä.

Iloa on löytynyt siis läheltä. Kotipihan pensaista ja lähialueen metsistä on saatu hienoja kuvia talteen. Ensimmäiset pakkasyöt ovat tuoneet väreihin hienoja sävyjä, ja toisaalta sateiset päivät ovat antaneet niihin kiiltäviä efektejä. Pelkkä iPhone on ollut riittävä ottamaan näitä aarteita talteen.

Tässä syksyn aikana on tullut myös mietittyä omaa kuvaamistaan. Mikä on se oma polkuni? Nautin kauniiden asioiden ja paikkojen kuvaamisesta. Ihmisiä haluaisin kuvata, mutta siinä olen vielä arka, pelkään ohjaamista ja mallin vaivaamista (!). Muutama entinen opiskelijakollega miettii samaa, mutta useimmat ovat jo löytäneet oman erikoisalansa. Mikä on se minun erikoisuuteni? Kaunis kuva on miellyttävä, mutta mitä muuta se merkitsee? Ei elämäntyö voi olla pieni huomion hetki instagramissa. Teenko kuvakirjan, keskitynkö bloggaamiseen, teenkö sisustustauluja? Tilaustöitä? Yritänkö tarjota juttuja lehtiin? Matkailu ja puutarha kiinnostavat kuvausmielessä. Rakastan kuvata kauniita kohteita, ja entisenä matkailualan ammattilaisena kaipuu tien (ja pilvien) päälle on kova. Fyysinen kunto ja käynnissä olevat syöpähoidot rajoittavat unelmien toteuttamista vielä, mutta kyse onkin kevään suunnitelmista. Ensimmäinen etappi olisi jo helmikuun matka, jota suunnittelemme tyttären kanssa. Kohde ei ole vielä varmistunut, mutta matkan pitäisi olla testi unelmien toteuttamiselle. Saanko tehtyä jutun? Saanko hyviä kuvia? Saanko "myytyä" tarinan?

Tätä kaikea on tullut mietittyä syksyn ruskaa ihaillessa. Alla oleviin kuviin liittyy siis paljon kysymyksiä, haaveita ja toiveita.

No, hoidetaan tämä syöpä ensin aisoihin. Kyllä elämä kantaa. Life is beautiful.​

Life has its surprises. In my latest post (from May 2019) I happily announced my graduation as a photographer. Finally I'd have chance to fulfill my dreams and do what I really wanted to do. But you should never rely on things going your way.

I already got some hints during the exhibition. I was asked to come again to double-check my routine mammography of April.  Then there it was, the big news - a two cm tumor in the breast and some dubious signs in the lymph nodes. A new adventure was about to start.

I had difficulties in deciding whom to tell and whom to spare from the news. I finally decided to be open to the nearest: my family, friends and my professors. But to be open to the public (like the blog and instagram) was not an easy decision. First now, when October - the Breast Cancer Awareness month - is starting, I finally got the strength to publish it.

Yes, I have invasive breast cancer grade III. I had my operation in June (breast-conserving surgery and  the removal of all the lymph nodes under the arm). I am now going through chemotherapy with 5 of 6 sessions behind. Later there will be radiotherapy and hormone therapy  (10 years).

So far everything has been great - if you can use that word.  The side effects have been tolerable and I still can do almost everything I did before.  The changes in the looks and feelings are inevitable of course. (Who likes wigs..?) The treating hospital, Helsinki University Hospital, with its units the Surgical Hospital and the Comprehensive Cancer Center are offering the best possible cure in Finland. I really appreciate their doctors, nurses and physiotherapists and totally rely on their expertise. I just have to do my part and take care of myself.

Why do I write all this? I was not even dreaming of a possibility this could happen to me. Thank God there was that routine call to mammography, otherwise it might have been too late - or at least so much more complicated - if found after getting some serious symptoms. 
My tumor was already bigger the 2 cm and I had not felt it all! 

In Finland,  every year some 5000 women get the diagnosis. Every 8th woman gets it in some stage of their life. Dear friends, please do not skip a regular self-examination (and mammography calls when their time comes).

​More information on Breast Cancer (in Finnish).

​Please wear pink in October and donate to the Roosa-nauha -campaign (in Finland) or the local campaign in your country.

​

Kesä 2018 jää varmasti minulle mieleen, niin hienoista hetkistään kuin ikävistä tapahtumistaankin.  Pitkät vierailut kotiseudulle antoivat pohdittavaa oman tähänastisen elämänkulun suhteen, mutta samalla ne tuottivat valtavaa surua ja haikeutta yhden elämän käännekohdan - isän menettämisen -osuttua omalle kohdalle.

​Monesta asiasta tulen vielä kirjoittamaan lisää, mutta tähän alustukseen halusin poimia muutamia kuvia. En ole pystynyt kirjoittamaan mitään koko kesänä, mutta Art-blogin puolelta löytyy erilaisia tunnetiloja...

Kuvagalleria (klikkaa kuvia)

Historian ja luonnon ystäville Espoo on aarreaitta. Luontokohteiden lisäksi nykyisestä kotikaupungistani löytyy muuan muassa museoita, kartanoita ja muotopuutarhoja. Yksi suosikeistani on Träskändan kartano puistoineen. Järvenperässä sijaitsevassa kartanossa en ole sisällä käynyt ja odotankin sitä aikaa, kun kartano kunnostetaan ja sitä pääsee katsomaan. Tätä ei ehkä vielä lähiaikoina tapahdu, sillä kartanon tulevaisuus taitaa olla vielä avoin. Useampi hoiva- ja ravintola-alan yrittäjä on kuulemma ollut paikasta kiinnostunut, mutta samaan aikaan Träskändan kartanon ystävät ry kerää edelleen nimiä kuntalaissaloitteeseen, jonka tavoitteena on saada kartano kuntalaisten käyttöön. 

Träskändan puistoa nimitetään myös Auroran puistoksi. Aurora Karamzinilla on ollut merkittävä rooli kartanon historiassa.

Kartanon pihasta löytyy myös Auroran muistokivi. Pronssireliefin siihen on tehnyt kuvanveistäjä Heikki Nieminen.

Espoon kaupungin sivuilla todetaan, että
"Träskändan kartanopuisto on Museoviraston ja ympäristöministeriön kartoittama ja luokittelema valtakunnallisesti merkittävä kulttuurihistoriallinen ympäristö ja luonnonsuojelualue. Träskändan kartanopuiston alueesta muodostettiin luonnonsuojelualue vuonna 1961. Träskändan kartano ja Aurora Karamzin ovat kulttuurihistoriallisesti arvokas osa Suomen historiaa. Kartanon päärakennus on yksi Espoon merkittävimmistä arvorakennuksista."

Kohde on ehdottomasti käymisen arvoinen. Toivottavasti Espoon kaupunki löytää meille kaikille mieluisan ratkaisun, onhan sillä ollut mahdollisille yrittäjillekin ehtona, että ainakin osa tiloista sekä puisto säilyvät kaikille avoimina.

Suomalaisilla on tunnetusti luonteva suhde metsään. Metsä rauhoittaa, metsä antaa elantoa, metsä antaa virikkeitä. Metsän terveysvaikutukset saavat tällä hetkellä paljon huomiota myös maailmalla. Time-lehden artikkeli "‘Forest Bathing’ Is Great for Your Health. Here’s How to Do It" saa lukijoita ympäri maailmaa. Artikkelin taustalla on japanilaisen tohtori Qing Li'n kirja  "Forest Bathing: How Trees Can Help You Find Health and Happiness", jossa opastetaan, kuinka puut auttavat meitä onnellisiksi. Vaikka me suomalaiset asian jo tiedämmekin, taidan hankkia kirjan lukeakseni, miten japanilaiset asian näkevät ja perustelevat.

Omaa metsäterapiaa olen nyt saanut harjoittaa Tuusulan puhtaissa metsissä. Valokuvausopinnot ovat jäissä elokuuhun saakka, terveysprojektit ovat toistaiseksi etusijalla. Ehkä metsäkylvyt auttavat, vaikka selkäkipuisen voi olla välillä hankalaa loikkia poluilla olevien juurakoiden (ja käärmeiden!) yli. Mikä ei tapa, se vahvistaa...

Lainakamera auttaa pahimpaan kuvausikävään, ja jotain saalista sentään metsästä tuli saatua (kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi).
​

Tämä talvi on ollut pitkä ja kylmä - eikä pakkasille näy loppua vieläkään. Joskus tulee mietittyä, miksi sieltä Marmarameren aikaisesta keväästä oli pakko palata koti-Suomeen... Maaliskuussa siellä oli usein jo vihreätä ja kevään kukat kauneimmillaan. No, eihän Suomen etuja voi kiistää (varsinkaan, kun miettii tilannetta siellä tänä päivänä), mutta kukaan ei voine kiistää, etteikö ilmasto ole niitä harvoja huonoja puolia täällä. Kesähän on ihana (ellei satu olemaan sellainen sadekesä, jolloin juhanneksena voi olla yhtä kylmää kuin jouluna), mutta se kestää vain niin lyhyen aikaa.

Ellei ole onnekas ja pääse matkustamaan useamman kerran vuodessa aurinkoon, niin meillä on sentään muutamia keitaita, joihin voi pistäytyä haaveilemaan toisenlaisesta ilmastosta. Helsingissä suosikkipaikkani on ehdottomasti Talvipuutarha Töölössä. Siellä on aina lämmintä ja kaunista. Joka vuodenaikaan on jotain kukkivaa. Koska Välimeren kasvillisuus on siellä hyvin edustettuna, tuntuu se minusta niin kodikkaalta, aivan kuin olisin taas Prinssisaarilla.  Kesäinen ruusutarha on klassikkokohde, mutta nyt kevään orkidea-aika on oma suosikkini. Kaikkiaan kasveja on kuulemma yli 200. Puutarhasta ja sen historiasta voi lukea lisää sen esitteestä.  

Muuten, kaupunkiluonnon ystäville on hieno sivusto Vihreät sylit, josta saa ajankohtaista tietoa Helsingin puistoista ja niiden tapahtumista. Suosittelen!

Helmikuun hienot pakkassäät saivat minut lähtemään kuvaamaan Sääksmäelle. jossa olen viettänyt paljon aikaa lapsuudessa ja nuoruudessa. (Olen naapurista eli Toijalasta kotoisin). Vanajaveden maisemat ovat kauneimmillaan kesällä, mutta viime vuosina etelässä on harvoin ollut tarjolla näin upeita, lumisia maisemia sekä kaunista pakkasen tuomaa kuuraa. Siispä koulun Nikon D300s matkaan ja keräämään kuvia portfoliooni - sekä erityisesti pitkän tähtäimen hankkeeseeni eli Ritvala-kuvateokseen.  Ritvala-projektin ensimmäisistä osista aion koota näytön kevään opintokurssiin ja tarvitsen siihen myös talvisia kuvia.  Myöhemmin ilmeni, että etelän siperialainen talvi tulee jatkumaan, joten onneksi taitaa tulla uusiakin mahdollisuuksia kuvaamiseen. Jotain sentään tuli tälläkin lyhyellä reissulla ikuistetuksi.

Ritvala-kuvia omalla sivulla.

Kestäisikö jää myös auton? Jälkiä näkyi, mutta järki voitti - ehkä ei kannata riskeerata henkeään (ja vielä vähemmän tyttären autoa).

Taneli Eskolan valokuvataidetta 1972-2018
 
Taivas, tähdet ja jää
 
31.1. - 25.2. 2018
 
Galleria G 
 Pieni Roobertinkatu 10, 00120 Helsinki
 Avoinna ti-pe 11-17, la-su 12-16

Olen vuosikausia ajellut ympäri Kirkkonummea, milloin tyttären ratsastustuntien kuskina, milloin vain kauniita maisemia katselemassa. Matka on usein kulkenut Oitbackan (Oitmäen) kautta, enkä ole voinut olla ihastelematta upean Oitbacka Gård -kartanon ympäristöä. "Olo on kuin ulkomailla" -sanonta ei ole klisee tässä kohtaa. Keski- ja Etelä-Euroopan (ja Venäjän kulta-aikojen) vaikutuksen voi aistia rakennuksista sekä puiston mallista. Kartanosta ja sen ympäristöstä voi lukea paremmin www.oitbacka.fi -sivustolta, minä valokuvaajana olen yrittänyt nauttia paikan esteettisyydestä, eläimistä ja kauniista vuodenaikojen vaihteluista, joihin tässä kirjoituksessa keskityn.

Ennen minulla oli tapana poiketa viehättävään sisustusliikkeeseen Country Whiteen kahville, mutta liike on hiljattain muuttanut Espooseen. Liike sijaitsi kartanon uljaassa vanhassa tallissa. Kirjoitin siitä joskus blogiinikin. Kahvilaa ei tällä hetkellä siis ole, mutta on kiinnostavaa nähdä, mitä kaikkea alueelle vielä kehitellään. Hää- ja kuvauspaikkana Oitbacka joka tapauksessa on jo paikkansa varmistanut.

Lempipaikkani on kartanon idyllinen talvipuutarha, Orangeri, joka toimii nykyään erilaisten tilaisuuksien pitopaikkana. Siellä vietetään häitä, kihlajaisia, kastetilaisuuksia, konsertteja sekä kuvaussessioita. Olen nähnyt upeita hääpukukuvia, sisustuskuvia sekä konserttikuvia. Juhlatilan valaistus on suurten ikkunoiden ansioista uskomattoman kaunis. Rakennuksen yläkerrassa on viehättävä, kartanomainen hääsviitti. (sain kuvata sen ja laitan siitä oman postauksen myöhemmin). Alakerran pakkahuonetta on käytetty tilaisuuksissa baarina. Takaosan takkahuonetta täydentää moderni keittiö. Jos minä vielä kerran...vitsi vitsi... no, pitäisin vaikka syntymäpäiväjuhlat, niin tämä olisi se paikka.

Eläinrakas kartanonomistaja pitää alueellaan lampaiden lisäksi kolmea vaikuttavaa herraa, nimittäin  Carlia, Pegasusta ja Runebergia. Ylämaankarja (Highland Cattle) on alunperin lähtöisin Skotlannista ja se tulee toimeen karuissakin oloissa. Se voi olla ulkona ympäri vuoden. Varsinkin lumisella säällä sonnikaverusten käyskentely Oitbackan aitauksessa on vaikuttava näky. 

Jokainen vuodenaika täällä on kaunis. Voin vain kuvitella, kuinka romanttisia hääkuvia saisi keväällä Orangerin vieressä kasvavien omenapuiden alla...

Kesä tietenkin on kartanon kiireisintä aikaa. Orangerin häät ja muut juhlat keskittyvät yleensä viikonloppuihin, mutta esimerkiksi kuvauksia tehdään pitkin viikkoa. Odotan innolla, mitä tapahtumia yleisölle tarjotaan tulevana kesänä. Vuonna 2017 ohjelmassa oli Vuoden luontokuvat 2016 -näyttely, kevätkonsertti, taiteiden yö ja kauden päätteeksi Kirkkonummen kamarimuusikoiden konsertti Suomi100-juhlavuoden kunniaksi.

Oitbackan syksykin on kaunis.
Tammien ja muiden lehtipuiden lehdet ovat kauneimmillaan, vilja kypsyy laajoilla pelloilla ja uudessa omena-tarhassa voi aistia jo tulevien vuosien sadon (suunnitteilla kartanon oma siideri).

On hienoa, että tällaisia paikkoja on olemassa. Perinteitä ja kulttuuria arvostavat suomalaiset rakastavat kartanoita ja niiden hoidettuja ympäristöjä. Hatunnosto kaikille niille, jotka jaksavat - ja pystyvät- näitä paikkoja ylläpitämään!

Oitbacka Gård -kartano luokitellaan  Museoviraston "Valtakunnallisesti merkittäviin rakennusympäristöihin RKY". Lue lisää
Kartanon kotisivu
Facebook
Instagram 
​#oitbackagård 

Tästä kaikki alkoi. Hullaannuin iPhonesta ja kuvaamisesta juuri kun oli aika päättää, mitä tehdä isona. Markkinointipäällikön työt oli aika jättää nuoremmille, kouluttamiseen ei enää riittänyt intoa, eikä tulkkauksella saanut koottua elantoa.

Pitkän mietintärupeaman aikana minulta kysyttiin, mitä haluaisin tehdä, jos ei olisi mitään rajoitteita. Vastaus oli helppo: oppia valokuvaamaan ammattimaisesti, kuvata kaikkea kaunista, hankkia elämyksiä ja matkustella. Seuraava kysymys oli, miksi en sitten tekisi niin. Niinpä.

Halusin kokeilla valokuvauksen maailmaa ja  tutustuin alaan Valokuvataiteen museossa lyhyen jakson ajan. Päätös vain vahvistui, kiitos museon ihanan henkilökunnan, valokuvataiteilija Taneli Eskolan ja iki-ihanan Sofia Mänttärin. Halusin toteuttaa myös taiteellisia intohimojani, joten hain taidepainotteiseen Pekka Halosen akatemiaan kuva-artesaanin opintoihin. Pääsykokeissa olin tietenkin seniori ja nuoret ihmettelivät, miksi "opettajakin" istuutui koehuoneeseen. Pääsin hämmästyksekseni - ja ilokseni- sisään. En ollut koskenut järjestelmäkameraan ennen koulutuksen alkua, eikä siihen tutustuminenkaan ollut helppoa, hyvästä opetuksesta huolimatta. Ikäkö sen teki, vai samanaikaiset muut huolet, en tiedä. Pikkuhiljaa alan oppia ja hyväksyä tosiasian, ettei sitä koskaan tulisi valmiiksi - kokeneetkin kuvaajat haluavat kehittyä koko ajan. (iPhone-kuvani taitavat olla edelleen parempia kuin järkkärillä ottamani.)

Koulutuksessa minulle avautui aivan uusi maailma. Juuri nyt olen suunnittelemassa tulevaisuuttani valokuvauksen varaan. Haluan tehdä taidekuvien lisäksi muun muassa somekuvia ja nettikuvapankkeja yrityksille, kuvia ja juttuja erityisesti lifestyle- ja paikallislehdille sekä tietenkin yksityisille miljöömuotokuvia ja lemmikkikuvauksia. Ihmisten kuvaaminen oli minulle erityisen kynnyksen paikka, mutta nyt olen todella ihastunut siihen. Maaseutu, lifestyle-yrittäjät ja taiteilijat ovat erityisesti lähellä sydäntäni. Taiteessani etsin vielä itseäni ja kokeilen monenlaista. Taidekuviani testaan instagramissa @zineyaart  ja tämän sivustoni kuvablogissa. Instagramissa kuvaussivustoni on @eijatervo_photography ja oma henkilökohtainen kokeilusivustoni on @eijate.

Ehkä joku oli jo ihmetellyt, miksi verkkosivustoni oli yhtäkkiä vaihtunut aivan toisenlaiseksi, eikä blogiin ollut tullut päivityksiä aikoihin. Siksi tämä lyhyt tilannekatsaus.

Haluaisin lopuksi myös rohkaista niitä, jotka ovat tienhaarassa tällä hetkellä - kuunnelkaa sisäistä ääntänne. Intohimosta tai harrastuksesta voi tehdä ammatin. Vaikka se ei aina ole taloudellisesti paras ratkaisu, niin henkinen elämänlaatu voi olla niin paljon parempi, että se kannattaa tehdä.