Hyvää elämään kuuluvat ystävät. Kuinka monessa ystäväporukassa olemme elämämme aikana? Luokkakaverit, urheiluseura tai joukkue, opiskelukaverit, (armeijakaverit), työkaverit, perheystävät, harrastusporukka… Osa ystävyyksistä säilyy läpi elämän, osa kuihtuu pois matkan varrella - varsinkin suurten elämänmuutosten jälkeen. Näiden muutosten yhteydessä teemme tilinpäätöstä verkostoista, joihin kuulumme. Moni siivoaa Facebookinsa ja uusii osoitekirjansa, joku taas hakee ihan uutta ystäväpiiriä ympärilleen. Mikään ei kuitenkaan ole helppoa tietyn iän jälkeen – ystävyyksiä voi lopettaa, mutta voiko uusia ystävyyksiä ylipäätään enää solmia? Koulu- ja opiskeluvuosien jälkeen avioliitto usein luo ihan uuden ystäväpiirin, johon kelpuutetaan kummaltakin puolelta yhteisesti hyväksytyt ystävät. Muiden kanssa täytyy nähdä erikseen. Eron jälkeen puolison kautta tulleet ystävät siirtyvät kahteen leiriin, joista toinen leiri jää kokonaan elämästä pois (kuten joskus osa suvustakin). Osa entisistä työkavereista pysyy verkostossa joko somen kautta (ainakin LinkedIn-tasolla) tai jää jopa kiinteänä ryhmänä elämään ja tapaa jatkossakin epäsäännöllisen säännöllisesti. Tällaisia kiinteitä ryhmiä tosin syntyy harvoin. Useimmiten meille jää muutama ystävyyssuhde joistakin väliaikaisista ryhmistä, joihin olemme kuuluneet. Useimmat olosuhteista johtuvat "ystävyydet" jäävät tuttavatasolle tai katoavat kokonaan. Tämän niin usein kokeneena olenkin hämmästynyt nyt uusista ryhmistäni, joita yhdistävät elämänkokemus ja sukupuoli: kaikki ovat naisia. Yksi tällainen naisryhmäni alkoi kokoontua pian Suomeen paluuni jälkeen. Yhteistä meille on Istanbul. Olemme kaikki asuneet Turkissa ja osan kanssa olimme läheisiä jo Turkin vuosina, osaan olen tutustunut vasta täällä. Tapaamme yleensä kerran kuussa, useimmiten Helsingin turkkilaisissa ravintoloissa. Meidän on helppo keskustella keskenämme, sillä kaikki ymmärtävät turkkilais-suomalaista elämänmenoa – toisaalta on ikäviä kaikkia ihania asioita Istanbulissa, mutta toisaalta olemme kaikki tehneet päätöksen asua mieluummin täällä ja käydä Turkissa vain vierailulla. Monella on pyhä suomalaisuuden perusta, koti-uskonto-isänmaa, horjunut. Onko koti siellä, mistä passi on vai onko se jossain muualla? Uskonnon kanssa moni on joutunut tekemään kompromissejä (lapset saattavat olla muslimeja tai täysin uskonnottomia). Isänmaa meille on tietysti Suomi, mutta mikä on lastemme aito isänmaa? Monet lapsistamme kokevat jossain vaiheessa identiteettikriisin ja haluavat olla vain suomalaisia tai vain turkkilaisia. Kumpikaan ei ole täysin mahdollista, vaikka muuttaisi nimensä ja kasvaisi kokonaan toisessa maassa... Viikonloppu Tampereella Toinen tärkeä naisporukkani muotoutui kuntoremontin aikana. Kesäinen viikko Yyterissä ja siihen liittyvä syksyn seurantajakso saivat aikaan uskomattoman yhteishengen, jota nyt pidetään yllä omana ryhmänä puolivuosittaisina kokoontumisajoina eri puolilla maata. Tässä ryhmässä ei ole tärkeätä, alkaako ikä kolmosella vai vitosella, yhteinen sävel löytyy aina ja kaikki ovat jo tarpeeksi nähneet elämää ollakseen välittämättä niistä eroista, joita välillämme tietenkin on. Kaikki saavat olla mukana omana itsenään, eikä mitään roolia tarvitse vetää. Parasta on ryhmän huumorintaju – olemme kaikkien ravintoloitsijoiden kauhu eli pöytä täynnä kalkattavia ja kovaan ääneen nauravia naisia. Maaliskuun tapaaminen Tampereella koostui yöpymisestä Cumulus Koskikadussa, Pyynikin maisemakierroksesta, Pispalan portaiden noususta, kundaliinijoogasta, hyvästä ruoasta Telakalla ja illanvietosta upeiden maisemien Moro Sky Barissa. Klisee voimaannuttaminen pitää tämän ryhmän kohdalla täysin paikkansa. Uutta energiaa tuli taas valtava määrä - yhdessä lyhyessä viikonlopussa, mutta oikeanlaisessa seurassa. Maslovin mukaan tarve kuulua ryhmään on meidän perustarpeitamme. Yksinasujalla, freelancerilla, työttömällä, eläkeläisellä tai sairauslomalla olevalla ei aina tällaista ryhmää automaattisesti ole olemassa. Joku on löytänyt oman heimonsa verkosta, toiselle sen tuo harrastus, mutta edelleen on paljon yksinäisiä, jotka kaipaavat seuraa tai tarvitsevat ystävän tukea. Tilinpäätöstä tehdessäni olen huomannut ympärilläni olevan paljonkin hyviä ystäviä. Yhteydenpito on palkitseva taitolaji, eikä siitä puutu keinoja tänä päivänä. Yhteydenpitoon tarvitaan kuitenkin aktiivisuutta ja se taas ei ole aina omasta halusta kiinni. Todelliset ystävät ymmärtävät tämänkin. Ellei ympärillä kuitenkaan ole lainkaan ystäviä, niin vapaaehtoistyö voi olla myös hyvä keino kokea yhteenkuuluvaisuutta. Vapaaehtoistyö on tulossa muutenkin yhä tärkeämmäksi yhteiskunnassamme. Toimivasta ystäväpiiristä huolimatta olisi meidän kaikkien muidenkin mietittävä, miten hyvän voisi laittaa kiertoon. Mikä olisi se alue, jolla itsekin alkaisi harrastaa vapaaehtoistyötä? Intercult Kassandra? Punainen Risti? Onko kenelläkään omia kokemuksia ja suosituksia?
0 Comments
Leave a Reply. |
Archives
December 2022
AuthorEija Tervo - Photographer and Instructor of marketing and social media, from Espoo, Finland. Categories
All
|