Kuvaamisen sietämätön keveys

Sää on ollut viime aikoina niin kurja, että olen ottanut lähinnä vain sisäkuvia tai selaillut vanhoja albumeja. Ulkokuvat ovat olleet täynnä takatalven lunta ja räntäsadetta. Nyt oli päästävä kuvaamaan, ulkona oli aurinkoa! Ilta oli kuitenkin jo pitkällä ja aurinko alkoi laskea. Ajoin Länsiväylää kaupunkiin ja pelkäsin, etten ehdi rantaan ennen auringonlaskua.

Oli pakko pysähtyä paluumatkalla Salmisaareen, vaikka Lauttasaaren rannalla olisi ollut kauniimpaa. Kova tuuli puhalsi ja kiiruhdin kirjaimellisesti tukka putkella Oikeustalon parkkipaikalle täyttämään iPhonen muistikortin kuvilla ja videonpätkillä. Paljonhan vanhan iPhone 5:n 16 Gt kortille ei mahdu, mutta muutamasta onnistuneesta kuvasta olisin jo ollut iloinen. Instagramiin oli jo heti parkista pakko laittaa pieni videonpätkä.

Pettymys oli sitten kotona suuri, kun näin kuvat isommalla näytöllä. Edes picasa eikä fotari auttanut. Tosin näillä taidoilla se ei ole ihmekään, kuvaamisen eikä kuvankäsittelynkään suhteen minulla ole mitään koulutusta, opettajaa tai edes laitteita. Välineurheiluahan valokuvaus toisaalta on, mutta kyllä jotain silmää pitää kuvaajallakin olla. Ilman kuvankäsittelyä mitään kuvaani ei voisi laittaa nähtäville… Olen kuitenkin niin ihastunut kuvaamiseen, että pakko tästä on jotenkin päästä kehittymään. Kurssille? Itseopiskelua (nettihän on täynnä kaikenlaisia oppaita)? Kisälliksi jollekin mestarille? 

Sisareni on taidemaalari, isoäitini ja isäni kirjoittivat runoja, veljeni ja toinen sisareni ovat olleet kouluaikoina erittäin lahjakkaita kuvataiteissa – miten minusta sitten tuli insinööri (joka ei tosin tehnyt päivääkään oikeita insinöörin töitä) ja markkinointipäällikkö? Nykyisen kouluttajan sisällä sykkii kuitenkin taiteilijan sydän, mutta tähän saakka minulla ei ole ollut rohkeutta toteuttaa haaveitani (vai onko se ollut vain saamattomuutta? Vesiväritkin olen saanut jo kerran lahjaksi, öljyvärit vietiin takaisin…). Ehkä kärsivällisyyteni ei riitä maalaamiseen ja sen opetteluun? Valokuvauksessakin tarvitaan kärsivällisyyttä, mutta se on silti erilaista. Se kiehtoo. Ja varsinkin se, mitä kuvasta voi saada aikaan. En halua minkään taiteenlajin sääntöjen rajoittavan. (Taiteen opetuksessa sanotaan tosin, että ensin on opittava säännöt, jotta niitä voi rikkoa.) 

Salmisaaren toimistorakennuksia

”Olen tehnyt elämästäni performanssitaidetta” kertoi minulle eräs laitapuolen kulkija aikoinaan ja tunsin jotenkin sen määritelmän kolahtavan myös omalla kohdallani. ”Minulla on taiteilijan kaikki viat, muttei mitään lahjoja” hän jatkoi. Niinpä…

Valokuvaus ja pienten juttujen kirjoittaminen blogiin toimivat hyvinä harjoituksina myös kouluttajalle. Jos me edellytämme opiskelijoilta oppimispäiväkirjaa, niin miksi emme pitäisi sellaista itse? Onko liian noloa paljastaa myös heikkouksiaan ja esitellä vaikkapa niitä omia alkeellisia valokuvia? Monet seuraavat blogeista kauniiden ja rohkeiden elämää, kun eivät itse uskalla elää. Kuka haluaa lukea arjesta, kun sitä riittää omastakin takaa? Kiiltokuvablogien takana voi kuitenkin olla monenlaista ”arkea”, mutta viihteenä sillä on jo vakiintunut paikkansa. Kauniit kuvat ovat tärkeä osa kokonaisuutta ja siksi valokuvauksesta on tullut harrastajillekin niin tärkeätä. Toimittajat ja parhaat bloggarit ovat sekä itse hyviä kuvaajia että osaavat myös hyödyntää ammattivalokuvaajia. Valokuvaaminen on monen mielestä nyt digiaikana niin helppoa, mutta todellisuudessa hyvien kuvien ottaminen on todella oma taiteenlajinsa. Tosin somessa kuvat ovat lyhytikäisiä, melkeinpä kertakäyttötavaraa. Kännykkäkuvat kelpaavat useimpaan tarkoitukseen aivan hyvin.

Kuvaamisen sietämätön keveys…

Instagram
Flickr

---